Koronakriisi koettelee erityisen voimakkaasti niitä ihmisiä, jotka ovat olleet muita heikommassa asemassa jo ennen kriisiä. Voiko kriisin myötä vahvistua kokemus samassa veneessä olemisesta?
Suomessa yhteiskunnallisesti merkittäväksi metaforaksi muodostui sotien jälkeen yhteinen rintama. Läpi yhteiskuntaluokkien jaettu yhteisen rintaman kokemus yhdisti ja vahvisti osaltaan hyvinvointivaltion eetosta. Myös koronakriisin yhteydessä olemme puhuneet yhteisestä rintamasta.
Vähemmän sotaisaa mutta kuitenkin koko kansaa yhdistävää kielikuvaa on haettu samassa veneessä -ilmauksella. Samassa veneessä oleminen edellyttää yhteisiä ponnisteluja ja yhteisvastuullisuutta. On kuitenkin kysytty aika ajoin, onko osa yhteiskunnasta jo tehnyt lopullisen irtioton ja siirtynyt omiin aluksiinsa. Osa taas saattaa kokea, että heidät on heivattu jo hyvän aikaa sitten yli laidan. Näyttää siltä, että koronakriisi on tuonut meidät taas yhteen – samaan veneeseen.
Vaikuttaa siltä, että olemme yhteiskuntana onnistuneet tällä hetkellä varsin hyvin viestimään koronakriisiin liittyen lupausta, että sairastuessaan jokainen hoidetaan mahdollisimman hyvin, taloudelliseen kriisiin joutuessaan saa tukea ja että kriisin keskellä ei jää yksin taakkojen kanssa. Nuo ovat perinteisiä hyvinvointivaltion lupauksia ja arvopohjaa, joita koetellaan etenkin kriiseissä.
Koronakriisi on innostanut ihmisiä auttamaan. Eri puolilla Suomea on syntynyt spontaanisti erilaisia naapuriapuverkostoja. Apua koordinoidaan mm. Facebookissa (esimerkiksi Nappi Naapuri). Näyttää siltä, että apua olisi tarjolla jopa enemmän kuin on sitä pyytäviä. Monet ovat osanneet turvautua seurakuntien diakoniatyön vahvaan osaamiseen tarpeen kartoittamisessa ja avun kanavoimisessa.
Yhteisvastuullisuus on näkynyt siinä, miten varsin monet ovat antaneet aikaansa ja varojansa esimerkiksi ruoka-apuun, jota seurakuntien diakoniatyön kautta järjestetään. Hyvää tahtoa on virinnyt laajalti. Tuoreessa nuorisokyselyssä liki 80 prosenttia vastanneista nuorista haluaisi auttaa koronakriisissä. Ilahduttavasti myös monet yritykset ovat lahjoittaneet huomattavia summia diakoniaan.
Taloustutkimuksen teettämän tuoreen kyselyn mukaan yli puolet vastanneista kokee pärjäävänsä vielä hyvin. Osa vastaajista (11 %) on jopa innostunut kriisin tarjoamasta muutosmahdollisuudesta. Romahtamisen partaalla koki olevansa yksi prosentti vastanneista, mutta lukema vaihteli eri vastaajaryhmien välillä. Esimerkiksi kotiäideistä / -isistä peräti kuusi prosenttia koki olevansa romahtamisen partaalla.
Kysely ei todennäköisesti kuitenkaan tavoita kaikkein heikoimmassa asemassa olevia, kuten esimerkiksi asunnottomia, päihde- ja mielenterveysongelmista kärsiviä.
Pitkittyessään kriisi heikentää monien elämäntilannetta ja lisää entisestään palvelujen tarvetta. Toiminnan aika on nyt, vaikka tiedämme poikkeustilan synnyttämät uudenlaiset haasteet esimerkiksi kasvokkaisissa kohtaamisissa. Olisi välttämätöntä kohdistaa myös näiden ihmisten hyväksi toimiville järjestöille taloudellista tukea (ks. esim. SOSTEn kannanotto).
Poliittinen tahtotila kriisistä selviytymiseen vaikuttaa olevan vahva. Oppositiopolitiikkaa ja veneen keikuttamista on tehty maltillisesti. Hallituksen varsin raskaillakin toimilla on tällä hetkellä vahva kansalaisten tuki. Koska talouskriisi on historiallisestikin poikkeuksellinen, on jo herännyt puheenvuoroja, joissa pohditaan kriisin jälkeisen jälleenrakennusajan toimia.
Useammassa puheenvuorossa huomiota on kiinnitetty myös siihen, että koronakriisi saattaa pakottaa sekä kansallisesti että kansainvälisesti myönteiseen suunnanmuutokseen. Suomella on kokemusta siitä, miten yhdessä jaettu kriisi voi edistää yhteisvastuuta ja halua työskennellä yhteisen hyvän eteen. Samalla kriisi voi toki merkitä myös kansallisten rajojen tiukentumista, käpertymistä sisäänpäin ja vahvojen etujen turvaamista heikompien kustannuksella.
Toivoa paremmasta voidaan vahvistaa vain käytännön teoilla. Ratkaisevaa on, että vahvistamme edelleen kokemuksia, jotka viestivät, että olemme samassa veneessä ja osallistumme yhdessä yhteisen hyvän edistämiseen. Samassa veneessä -metafora tarkentaa katseen myös siihen, miten merkittävää on, että kriisistä eteenpäin suunnattaessa jokaisen tulisi saada kokea olevansa tarpeellinen.
Tuoreessa kirjassaan Elämän tarkoitus (2020) filosofi Frank Martela korostaa kolmen psykologisen perustarpeen – autonomia, kyvykkyys ja yhteenkuuluvuus – rinnalla hyvän tekemistä merkityksellisen elämän neljäntenä kulmakivenä. Diakoninen kirkko on nyt vahvasti mukana muiden kanssa rakentamassa merkityksellisen elämän ja etenkin hyvän tekemisen foorumeita. Lisää tarvitaan ja etenkin sellaisia, jotka toimivat myös tällaisissa kriiseissä.
Kalle Kuusimäki
Johtaja, Diakonia ja sielunhoito, Kirkkohallitus
