Mitä toivo on?
Toivoa on kuvattu ja määritelty eri tavoin, ja samalla on todettu myös toivon eksplisiittisen määrittelyn vaikeus. Vaikka määritelmät vaihtelevat, niin yhteistä niille on kuitenkin jonkun positiivisen olemassaolo, kuten esimerkiksi positiivinen tulevaisuusorientaatio joko itselle tai jollekulle läheiselle ihmiselle. Toivoa voidaan myös luonnehtia sanalla ’mahdollisuus’.
Eräs tapa on nähdä toivo kaksitasoisena ilmiönä: Ensimmäisen tason muodostaa toivo dynaamisena elämän voimana, joka ei kiinnity mihinkään tiettyyn kohteeseen (’living with hope’, ’living in hope’; mm. Eva Benzein ym.; Wendy Duggleby & Karen Wright). Toisen tason muodostavat toiveet (’hoping for something’; mm. Eva Benzein ym.). Nämä tasot eivät ole täysin erilliset, vaan ne ovat osin päällekkäiset. Toivo dynaamisena elämänvoimana on elämän perusvoimavara. Toivo dynaamisena elämänvoimana kannattelee ihmistä silloinkin, kun yksittäiset toiveet eivät toteudu, ja ihminen kokee pettymyksiä.
Positiivisen psykologian piirissä toivo on määritelty yhdeksi psykologisen pääoman elementiksi itseluottamuksen, joustavuuden ja optimismin ohella. Kaikki nämä ulottuvuudet ovat tärkeitä ihmisen elämässä.
Miksi toivo on tärkeä ihmiselle?
Syvimmällä tasolla vastaus tähän kysymykseen on se, että toivo on ihmisen olemuksen ja elämän keskeinen elementti, jotkut kirjoittajat painottavat, että inhimillinen elämä on tehty toivosta. Tämä on tärkeää, koska toivo on olemassa meissä ja elämässämme, silloinkin kun emme sitä välttämättä itse tiedosta tai koe! Toivo kytkeytyy ihmisen kehitykseen ja erityisesti hengellisyyteen, sen laajassa merkityksessä.
Toivon merkityksestä kertovat myös toivoon läheisesti kytkeytyvät käsitteet, kuten luottamus, elämän tarkoitus, elämänhalu ja elämänvoima. Toivon asettautuessa tähän käsitteelliseen verkostoon, toivon merkitys syvenee ja laajenee: toivo on todellakin perustavaa laatua oleva inhimillisen elämän elementti – elämän perusvoimavara. Epätoivo ja toivottomuus liittyvät puolestaan muun muassa elämän tarkoituksettomuuden kokemuksiin.
Toivo kytkeytyy myös ihmisen terveyteen. Toivo on merkittävä terveyttä edistävän toiminnan ja itsehoidonkin kannalta: mikäli ihmisen toivo on vahva, hän kokee mielekkääksi hoitaa itseään, kun taas epätoivossa ja toivottomuudessa korostuu mahdottomuus ja sen myötä joko voimattomuus tai haluttomuus huolehtia itsestä. Laajasti ajatellen toivo kytkeytyy hengelliseen ja psyykkiseen hyvinvointiin.
Toivo on merkittävä tekijä siinä, että ihminen selviytyy erilaisista elämäntilanteista ja -vaikeuksista. Esimerkiksi itsemurhakriisissä olevan ihmisen toivon vahvistuminen voi olla merkittävä itsemurhaa ehkäisevä tekijä. Sairauteen voi liittyä epätoivoa ja toivottomuutta. Esimerkiksi Matti Isohannin mukaan toivottomuus on yksi skitsofrenian ydinoireista. Toivo puolestaan voi olla myönteinen voimavara sairauden keskellä.
Toivoa on myös kuvattu tarpeena. Eräissä tutkimuksissa toivo on määritelty sekä sairastuneen ihmisen että hänen läheistensä keskeiseksi tarpeeksi. Toivo kytkeytyy myös luonnollisesti elämänlaatuun: toivo on yksi elämän laadun osoitin joissakin elämänlaatua mittaavissa mittareissa.
Mistä toivo rakentuu ja miten toivoa voi pyrkiä vahvistamaan?
Toivo koostuu monesta (mm. Karin Dufault & Benita Martocchio). Ensinnäkin se koostuu suhdeulottuvuudesta, jossa yhtenä keskeisenä elementtinä on suhde omaan itseen ja omaan elämään. Esimerkiksi psykoterapia voi vahvistaa ihmisen toivoa, koska siinä tarkastellaan myös ihmisen suhdetta omaan itseensä ja elämäänsä. Itsetunto on merkittävä toivon rakennuselementti. Keinot, joilla voi vahvistaa omaa itsetuntoaan tai toisen itsetuntoa, ovat tärkeitä toivon elävöittämisessä.
Suhde toiseen ihmiseen on keskeinen toivon kannalta: se rakentaa toivoa, silloin kun suhde on avoin ja vastavuoroinen. Joku viisas on todennut, että ihmisen syvin tarve on tulla kuulluksi ja ymmärretyksi. Riippuen ihmisen elämänkatsomuksesta, suhde Jumalaan tai muuhun korkeampaan voimaa, voi olla toivon keskeinen elementti. Tässä yhteydessä ei pidä myöskään unohtaa ihmisen suhdetta esimerkiksi lemmikkiin tai luontoon. Suhde johonkin kertoo siitä, että olemme olemassa tuon suhteen kautta. Toivossa on keskeistä yhteisyys.
Myös tunteilla on keskeinen rooli toivon ja toivottomuuden dynamiikassa. Oleellista on tunteiden vastaanottaminen ja niiden läpieläminen, sellaisella tahdilla kuin se itselle tai toiselle sopii. Tunteet ovat myös moniulotteinen voimavara ihmisen elämässä. Toivo sisältää myös haavoittumisen mahdollisuuden – se ei ole pelkkää hyvää oloa ja tyytyväisyyttä. Hyvä ihmissuhde voi olla ratkaisevaa sille, miten uskallamme kohdata joskus ehkä hyvinkin pelottavia tunteita omassa itsessämme. On myös tärkeää ottaa avosylin vastaan kaikki myönteiset tunnekokemukset, jotka toimivat myös voimavarana.
Toivoon liittyy yhtenä ulottuvuutena myös toiminnallisuus: ihminen voi pyrkiä kohti toivoa toiminnalla. Se voi olla henkistä toimintaa. Ihminen voi pyrkiä aktiivisesti ajattelemaan omaa elämänsä vaikeutta tai sitten pyrkiä välillä työntämään se pois tietoisuudestaan, levätäkseen. Esimerkiksi kriisissä kieltäminen voi olla toivon palveluksessa. Samoin epärealistiset toiveet voivat olla toistaiseksi toivon palveluksessa ihmisen elämän muutosvaiheissa. Myös fyysinen toiminta, kuten liikunta voi olla merkittävä väylä toivoon. Jos toivottomuuteen liittyy aloitekyvyttömyys ja kyvyttömyys ajatella, että voisi omalla toiminnallaan vaikuttaa tilanteeseensa, niin silloin toiminnallisuus eri tasoilla voi olla ikään kuin vasta-ainetta toivottomuudelle. Toimiessaan ihminen on aktiivinen elämänsää eläjä eikä passiivinen vastaanottaja.
Vaikka toivo suuntautuu yleensä tulevaisuuteen, niin sen kasvunaihiot voivat olla myös menneisyydessä. Myönteiset muistot menneisyydessä voivat olla tiedostettaessa väyliä toivoon. Joskus saamme toivoa aikaisemmista vaikeuksistamme, joista olemme kuitenkin selvinneet elämässä eteenpäin. Niiden mieleen palauttaminen ja jakaminen on tärkeää.
Ihminen elää aina jonkinlaisessa suhteessa ympäröivään todellisuuteen, joka myös on yhteydessä hänen toivoonsa. Ympäristön fyysiset, psykologiset ja sosiaaliset elementit ovat tärkeitä. Toivon kannalta on tärkeää, että voimme kokea elävämme mahdollisimman turvallisessa ympäristössä. Tietyllä tavalla voisimme sanoa, että toivon kannalta on tärkeä voida kokea olevansa ikään kuin kotona. Myös erilaiset esteettiset elämykset voivat virvoittaa toivoa: taide eri muodoissa voi tarjota väylän tämän toivon ulottuvuuden voimistumiselle. Myös luonto voi tarjota tässä suhteessa vahvan toivon virvoittajan. Vuodenaikojen vaihtelukin voi muistuttaa meitä siitä, että elämä kulkee eteenpäin, vaikka meistä itsestämme saattaisi tuntua siltä, että elämämme on pysähtynyt toivottomuuteen.
Toivo ja toivottomuus ovat vahvasti henkilökohtaisia kokemuksia, eivätkä ne ole järjellä tai tahdolla hallittavissa. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että ihminen ei voi noin vaan päättää selvitä toivottomuudesta ja ryhtyä toiveikkaaksi, vahvan toivon omaavaksi ihmiseksi. Myöskään toinen ihminen ei voi poistaa tai kääntää toisen toivottomuutta toivoksi – ainoastaan antaa mahdollisuuksia toivon vahvistumiselle. Vaikka toivottomuus on tumma ja raskas kokemus, se tarvitsee myös tilaa ihmisen kokemusmaailmassa, vastaanottoa. Toivottomuus on kuitenkin hyvin kuluttava ja jopa elämää uhkaava voima, ja siksi sitäkin, jos mahdollista, on pyrittävä käsittelemään joko omana kokemuksena tai toisen ihmisen kokemuksena. Taikakeinoa sen poistamiseksi ei ole, mutta sen vastaanotto on hyvä lähtökohta. Toivottomuuden sanoittaminen tai piirtäminen – jokin keino sen hahmottamiseksi – tarjoaa väyliä sen käsittelyyn. Toivottomuuden hahmottaminen jotenkin tekee siitä kenties siedettävämmän ja jossain merkityksessä hallittavamman, vaikka sitä ei mekaanisesti voikaa poistaa elämästä. Toivottomuuden vastaanottamisessa on varmaankin tärkeää myös se, että vastaanottavalla ihmisellä on joku omakohtainen kokemus toivottomuudesta omassa itsessä: se helpottaa toivottomuuden vastaanottoa – ehkä silloin ei tarvitse pelätä toisen toivottomuutta.
Toivottomuudenkin keskellä toivo on olemassa, vaikka välttämättä sitä ei omassa kokemusmaailmassa pystykään näkemään. Se on olemassa, koska se on ihmisen elämän ja olemuksen ydintä. Sitä kannattaa ja tulee vaalia ja vahvistaa, koska se auttaa eteenpäin elämän eri maisemissa.
Jari Kylmä
Erikoissairaanhoitaja, filosofian tohtori, dosentti
Tampereen yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Terveystieteet, Hoitotiede, jari.kylma@tuni.fi
(Kuva: Kristiina Tolvanen)
