Levollinen, kaunis hetki, diakoniatyöntekijä virka-asussaan, hiukset kammattuna, istuu vieressä pitäen kädestä ja lohduttaen elämän murtamaa lähimmäistä. Raamattu on laukussa valmiina toivon sanaa varten.
Diakoniatyöntekijä juoksemassa kaupungin läpi hiessä ja tukka pystyssä, avoimelta vastaanotolta yhteistyöpalaveriin. Lounas jäi taas syömättä, mutta jospa palaverissa olisi viinirypäleitä. Osoitetta tarkistaessa kalenteri leviää asfaltille ja post-it laput lentelevät Kipaan ehtimättömien laskujen ja kokousmuistioiden välistä.
Vielä opiskelijana olisin pitänyt tätä ihannekuvan ja irvikuvan vastakkainasetteluna. Nykyisin tiedän, että molemmat ovat totta.
Opintojen alussa
Aloitin sosionomi(AMK)-diakonin opinnot Oulun Diakin päiväkoulutuksessa tammikuussa 2012. Pari vuotta aikaisemmin olin valmistunut mielenterveys- ja päihdetyön lähihoitajaksi. Tuolloin minulla eli vahvana ajatus sosiaalialalle suuntautumisesta. En totta puhuakseni aivan tarkalleen edes tiennyt, mitä diakoniatyö pitää sisällään.
Ajatukseni diakoniatyön sisällöstä kapeutuivat keskusteluapuun, ikääntyneiden parissa tehtävään työhön ja hengellisyyteen. Mielikuvissani myös tietynlainen huoliteltu ja huomiota herättämätön ulkonäkö, hillitty käytös ja mykistävä rauhallisuus kuuluivat kokonaisuuteen. Kun opinnot alkoivat, ajattelin, ettei siitä varmaan haittaakaan ole, jos sosiaalialan töissä tietää jotain kirkon hommista.
Seurakuntaharjoittelun ratkaiseva rooli
Opintojen edetessä diakoniatyön ydinsisällöt valottuivat minulle hyvin pian. Oli hämmentävää huomata, kuinka nopeasti ala alkoi kiehtoa, eikä alkuperäinen tavoitteeni enää ollutkaan niin selvä. Ymmärsin, että diakoniatyössä seurakunnassa saan toteuttaa vahvasti sosiaalityötä, sen kaikkien asiakasryhmien parissa. Mukana olisi myös hengellisyys, joka toimii voimavarana ja kantaa työssä. Tulevan ammatin hahmottelu sai aikaan myös paljon kysymyksiä. Niitä saimme pohtimaan kanssamme työelämänmentorin, Riku-Matin. Häneltä kuulimme diakoniatyön arjesta, kirkosta työnantajana ja saimme turvallisesti ryhtyä rakentamaan omaa ammatti-identiteettiämme. Käytännön asioiden ohella kysymyksinäni oli, riitänkö minä tällaisena kuin minä olen, miten voin toimia tässä työssä ilman sen kummempaa ”hengellistä taustaa”, kuinka minä osaan?
Opinnoissa harjoittelujaksoilla on suuri painoarvo. Niillä pystyy mielestäni ohjailemaan paljon sitä, millaista kokemusta ja kuinka laajan käsityksen saa tulevasta ammatista opintojen aikana. Erityisinä mieleeni ovat jääneet harjoittelujakso vankilassa, lähetyssihteerin opissa, huumetyössä Helsingissä ja seurakuntaharjoittelu, jonka suoritin Espoossa, Olarin seurakunnassa. Seurakuntaharjoittelun aikana sain vastauksen kysymyksiini – tämä on minun polkuni. Huomasin, ettei minun tarvitse mukautua mihinkään ennakko-oletuksiin tai stereotyyppiseen muottiin. Voin olla oma itseni lyhyine hiuksineni ja lävistyksineni, eikä minun tarvitse piilotella persoonallisuuttani tai räväkkää huumoriani. Ei kirkon työntekijä ole sen pyhempi kuin muutkaan. Seurakuntaharjoittelun jälkeen tiesin riittäväni.
Työelämän ensiaskeleissa
Opinnot antoivat mielestäni hyvät ja monipuoliset valmiudet diakoniankentällä työskentelyyn. Kolmen ja puolen vuoden aikana ehdimme hämmästyttävän hyvin kahlata läpi alallamme tarvittavaa oppia ja harjoitella niitä käytännössä. Myös omasta jaksamisesta huolehtimista ja hengellisyyden hoitamista painotettiin toden teolla. Erityisen merkityksellisiä mentoroinnin ohella olivat työelämästä tulevat opettajat, jotka toivat luentojen oheen käytännön esimerkkejä työn arjesta. Nämä antoivat esimakua siitä, millaisten tapausten kanssa tulemme tekemisiin ja opettivat odottamaan juuri sitä odottamattominta.
Nyt olen työelämässä oppimassa lisää. Opintojen jälkeen paikka seurakuntatyöstä ei heti auennut. Polku johti maahanmuuttajien ja lastensuojelun parissa tehtävän työn kautta kahteen diakonian viransijaisuuteen, joiden jälkeen kolmas seurakunta tarjosi vakituisen viran. Kirkko työnantajana saattelee aloittelijan polkua. Perehtymiseen annetaan tukea ja aikaa. Avustushakemukset, työryhmät ja toimintasuunnitelmat ottavat oman aikansa, sähköisistä järjestelmistä puhumattakaan. On erilaista tehdä töitä maaseudulla kuin kaupungin ydinkeskustassa, yksin kuin monihenkisessä tiimissä. Opinnoissa ei vielä muutama vuosi sitten painotettu sosiaalisen median hyödyntämistä työssä, mikä on nyt hyvin ajankohtainen aihe. Kaikkea tästä työstä olisi mahdotonta koulussa opettaa. Sain ensimmäiselle vuodelle alan töiden oheen mentorikseni Tarjan. Hänen kanssaan sain työstää ja tutkiskella itseäni kirkon työntekijänä, osana hengellistä työyhteisöä. Tämä oli äärettömän arvokas tuki alkuvaiheeseen ja se auttoi minua löytämään omaa tapaani tehdä tätä työtä.
Ammatistaan ylpeänä
Diakonia ei pidä itsestään ääntä, minkä vuoksi se jää valtakunnassamme tuntemattomaksi hyväntekijäksi. Virantunnukset kaulassa saa kuulla olevansa pappi. Muuna aikana meidän oletetaan olevan vapaaehtoistyöntekijöitä. Tai vanhusten laulattajia. Työmme on kuitenkin vahvasti ammatillista ja pelkästään ydinosaamiskuvausta vilkaistessa voi huomata, kuinka alallamme on todella osattava asiansa.
Työelämän myllerryksessä meidän tulisi säilyttää ammattiylpeytemme ja tehdä yhdessä töitä vaikuttavan diakonian puolesta. Velvollisuutenamme on pitää ääntä yhteiskuntamme epäkohdista ja tuoda esiin ruohonjuuritason tietoutta, jota saamme työssämme päivittäin. Avainasemassa on myös alalle tulevien tekijöiden varustaminen – diakonian tulevaisuuden turvaamiseksi.
Mari Huuskonen
Diakoni, Tampereen Tuomiokirkkoseurakunta
