Kuva Pexels Pixabaystä
Poikkeusolot opettavat
Koronakausi siirsi seurakuntien toiminnasta huomattavan osan verkkoon ja puhelimeen, kun kohtaaminen paikan päällä muuttui mahdottomaksi. Ripeällä aikataululla polkaistiin esiin uusia työtapoja, opeteltiin tekniikoita ja muutettiin verkkoa viestintäympäristöstä toimintaympäristöksi.
Puhe puhelinauttamisen vanhanaikaisuudesta loppui koronakauden myötä kuin seinään. Kirkon keskusteluavun toiminnanjohtajien ja päivystäjien osaaminen oli kysyttyä, kun nopeaan tahtiin perustettiin uusia paikallisia puhelin- ja verkkoauttamisen kanavia ja laajennettiin vanhoja paikallisseurakuntatyön tekemisen tavaksi.
Kirkon keskusteluavun kysyntä kasvoi viidenneksellä sekä puhelimen että chatin puolella. Kasvaneeseen kysyntään pystyttiin vastaamaan, koska monissa seurakunnissa kohdennettiin työntekijöiden vapautunutta työpanosta keskusteluapuun. Soittajan ja erityisesti chattaajan näkökulmasta avun tavoitettavuus parani.
Haasteiden kuorma
Etäkohtaaminen on lähikohtaamista kuluttavampaa. Verkkotyötä tekevä ottaa tämän huomioon työaikatauluja suunnitellessaan. Kuluneena keväänä monella pääosa työstä muuttui verkkotyöksi. Esimerkiksi Kirkon keskusteluavussa huomattiin, kuinka tärkeitä olivat olleet yhteiset työnohjaukset, purkukeskustelut ja ajankohtaiskoulutukset saman pöydän ääressä.
Kun sekä kohtaamistyö että sen suunnittelu, valmistelu ja arviointi tapahtuivat verkossa, kuormittumisen kokonaismäärä kasvoi. Yhteyttä työtovereihin pidettiin videokokousten kautta, ja myös kontaktit ystäviin ja kauempana asuviin läheisiin siirtyivät verkkoon. Ulkoilun ja luonnon arvostus nousi.
Poikkeusolojen haasteiden edessä seurakunnat ylsivät hämmästyttävään digiloikkaan. Tilanteen rauhoittuessa on hyvä tarkastella, millaisella rutistuksella tuo loikka tehtiin. Kuinka moni joutui ponnistamaan kuntoonsa nähden liian kovaa, ja kuinka moni satutti itsensä maahan tömähtäessään.
Paikan päällä vai etänä?
Ihmiset viettävät aikaansa luontevasti verkossa, mutta sen rinnalle kaivataan samapaikkaista läsnäoloa. Kasvotusten tapaaminen luo kohtaamiseen syvyyttä. Kehon kieli, ilmeet ja eleet, äänensävyt ja olemisen vivahteet välittyvät täysimääräisinä. Keskustelu rentoutuu, kun ei tarvitse pinnistellä parin aistin varassa.
Toisaalta monesti luotettavat ihmiset ovat kaukana, oma liikkuminen vaikeaa tai voimavarat vähissä, ja silloin kohtaamismahdollisuus puhelimessa tai verkossa on ainut vaihtoehto yksinololle. Ja joskus on mielessä asioita, joista puhuu mieluiten nimettömänä tuntemattomalle ihmiselle.
Kirkossa osataan kohdata ihmisiä sekä verkossa että kasvokkain. Normaalioloissa verkkokohtaamisten päätehtävä on sopivasti täydentää tavallista kohtaamista, joka tapahtuu yhteisesti jaetussa paikassa. Kohtaamisen tavasta riippumatta on tärkeää, että kirkossa on ihmisiä, joilla on aikaa kuunnella.
Onneksi rahat vähenevät
Monenlaisten haasteiden ja tarpeiden keskellä työn tekemisen keskiö voi unohtua. Kurotetaan paikkailemaan yhteiskunnan turvaverkkojen aukkoja, vastataan joka puolelta kutsuviin tarpeisiin, tai yritetään olla hyödyllisiä, arvostettuja tai suosittuja.
Viime vuosikymmeninä kirkolla vaikuttaa olleen liikaa rahaa. Lähes jokaista uutta ideaa varten voitiin palkata lisää väkeä tai rakentaa kiinteistöjä. Uudet avaukset olivat monesti mielekkäitä, ja niillä saatiin hyvää aikaan, mutta jatkuvan laajentumisen myötä ajatus perustehtävästä hämärtyi.
Pienenevään talouteen päästiin onneksi ennen kuin puolet ihmisistä oli kirkolla töissä ja jokaisessa kaupunginosassa oli seurakuntakeskus. Kirkon paisumista edeltävästä ajasta ei ole kovin kauan, mutta suomalainen yhteiskunta on ehtinyt muuttua paljon. Siksi perustehtävän kirkastaminen ei voi olla paluuta vanhaan. Vanhan toimintakulttuurin maailmaa ei enää ole.
Kirkon molemmat jalat
Mikä on kirkon olemassaolon syy tällä vuosikymmenellä, ja millä tavalla se rakentuu lähestyttäessä seuraavaa? Tämän kirkastamisessa voidaan käyttää apuna kuvaa kahdella jalalla seisovasta kirkosta. Nuo jalat ovat spiritualiteetti ja diakonia. Kirkon työn ytimessä ollaan silloin, kun diakonisuus ja spiritualiteetin rakentuminen ovat molemmat läsnä.
Toinen hyvä näkökulma on vapaaehtoisuus. Toimiakseen kirkko ei välttämättä tarvitse palkattuja työntekijöitä, mutta vapaaehtoiset ovat korvaamattomia. Kun pohditaan, mitä kirkon pitäisi tehdä, on syytä muistaa, että kyse on seurakunnasta kokonaisuutena.
Keskustelevassa kohtaamisessa sekä diakonisuus että spiritualiteetti ovat vahvasti mukana. Siksi se pysyy kirkon toiminnan ytimessä aikakaudesta toiseen. Nyt tehdään niitä päätöksiä, joilla mahdollistetaan tavoittava kohtaaminen myös tulevaisuudessa, jolloin laadukas työ tehdään pienemmällä organisaatiolla ja työvoimalla.
Rakentavat rakenteet
Puhelin- ja verkkoauttaminen kannattaa toteuttaa yhdessä maanlaajuisesti. Siten on helpointa turvata palvelun kattavuus ja laatu. Kasvokkain tapahtuva kohtaaminen puolestaan on yksinkertaisinta toteuttaa riittävän pienissä paikallisseurakunnissa. Niissä voi rakentua tutustumiseen perustuva luottamus.
Ehkä lähitulevaisuudessa näemme käännöksen kohti vahvempaa yhteistyötä ja pienempiä paikallisseurakuntia. Toiminnallisesti itsenäisten seurakuntien talous hoidettaisiin keskitetysti hiippakunnista. Hiippakuntia voisi olla neljä tai viisi. Pieni ja tarkoituksenmukainen keskushallinto koordinoisi valtakunnallista yhteistyötä ja hoitaisi kokonaiskirkon suhteita ulospäin.
Seurakunnissa moni palkkatyönä aiemmin tehty asia tehtäisiin vapaaehtoisvoimin. Monesta puuhasta olisi aikansa eläneenä luovuttu. Työntekijät keskittyisivät spiritualiteetin ja diakonisen seurakunnan rakentamiseen yhdessä vapaaehtoisten kanssa. Ja keskusteluapua olisi edelleen tarjolla kaikille sekä paikan päällä että verkossa.
Kimmo Nieminen,
sielunhoidon asiantuntija, Kirkkohallitus
