Viime aikoina myös Suomessa on vaadittu poliittisia panostuksia yksinäisyyden vähentämiseksi. Norjalaisen filosofian professorin Lars Svendsenin mukaan poliittinen toiminta yksinäisyyttä vastaan on ollut tehotonta. Svendsen haastaa yksinäisyyskäsityksiä hiljan suomennetussa kirjassaan Yksinäisyyden filosofia (Docendo 2017).
Svendsenin mukaan yksinäisyyshankkeilla ei ole juurikaan tavoiteltua vaikutusta. Hän erittelee hankkeista neljä tyypillistä vaikuttamisen aluetta: 1) sosiaalisten taitojen kohentaminen, 2) sosiaalisen tuen parantaminen, 3) sosiaalisen vuorovaikutuksen mahdollisuuksien lisääminen ja 4) kielteisten sosiaalisten käsitysten muutos. Hän on toiveikas ainoastaan neljännen tavoitealueen suhteen, joskaan sen osalta ei ole vielä riittävästi tutkimusta. Muiden osalta hänen mukaansa on riittävästi näyttöä niiden vähäisestä vaikuttavuudesta. Svendsen suosittelee, että poliittiset panostukset suunnattaisiin psykologiseen apuun, ”eräänlaiseen kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan”, sekä yleisemmin toimiin, jotka edistävät ihmisten luottamusta yhteiskunnassa.
Filosofin lopputulema tuntuu äkkiseltään varsin rankalta: ihminen on vastuussa omasta yksinäisyydestään. Näyttää siltä, että Svendsen tunnistaa kyllä sekä sosiaalisten olosuhteiden että ihmisen psykologisten ominaisuuksien merkityksen yksinäisyyden lisääjinä, mutta hän korostaa uhriutumisen sijaan ihmisen omaa kykyä vaikuttaa tilanteeseensa. Vaikka yksinäisyys tuntuu ulkoisten olosuhteiden aiheuttamalta, kenties syynä ovatkin ihmisen ylivaativat odotukset sosiaalisia suhteita kohtaan. Tämä tiivistyy kysymykseen luottamuksesta ja sen puutteesta: ”Ihmiset, joiden yleinen luottamus toisia kohtaan on alhainen, eivät välttämättä pidä muita pahantahtoisina, vaan riskipitoisina ja pelkäävät heidän haavoittavan itseään… Epäluottamus…pitää kokijansa poissa tilanteista, joissa hän voisi oppia luottamaan muihin. Yksinäiset kokevat sosiaalisen ympäristönsä uhkaavampana kuin ei-yksinäiset. Pelko estää juuri sen, mikä voisi saada pelon hälvenemään: inhimillisen kontaktin.” (Svendsen 2017, 65–66)
Svendsen käsittelee luottamuksen teemaa myös yhteiskunnallisena kysymyksenä ja pohtii, mikä synnyttää korkean luottamuksen tason joissain maissa. Niissä maissa, joissa on korkea luottamuksen taso, esiintyy vähemmän yksinäisyyttä. Kun korkeaa luottamustasoa on selitetty Pohjoismaiden osalta hyvinvointiyhteiskunnalla, Svendsen hakee selitystä päinvastaisesta suunnasta: nimenomaan luottamus on mahdollistanut pohjoismaisen hyvinvointimallin. Joskin hän myöntää myönteisen kehän vaikutuksen: hyvinvointivaltion kehittymisellä on ollut myönteinen vaikutus luottamuksen kasvuun. Koska luottamus on aina uhattuna – helppo rikkoa, vaikea rakentaa uudelleen – tulee yhteiskunnallisin toimin turvata myönteisen kehän tekijöitä, kuten vakaa oikeusvaltio, kansalaisyhteiskunta, vähäinen korruptio, hyvinvointi ja taloudellinen tasa-arvo.
Svendsenin teos on kiintoisa yhdistelmä filosofista analyysia, empiirisiä yksinäisyystutkimuksia sekä lopuksi lukijalle sinä-muodossa suunnattua filosofista terapiaa. Hän esittelee runsaan kavalkadin ajattelijoita, jotka ovat yksinäisyyden teemaa käsitelleet. Samalla hän kumoaa tutkimuksiin vedoten tyypillisiä oletuksia mm. yksinäisyyden leviämisestä. Svendsenin kirja herättää pohtimaan, mihin suuntaamme ne panostukset, joilla yksinäisyyttä voidaan vaikuttavimmin torjua. Itse korostaisin yksinäisen ihmisen oman vastuun sijaan sitä, millä tavoin voimme innostaa toisiamme myönteisiin arjen pienkohtaamisiin, jotka osaltaan rohkaisevat alhaisesta luottamuksesta kärsiviä. Myötämielinen, toisen kohtaamisen iloa osoittava sana, katse tai hymy saa ihmeitä aikaan.
Kalle Kuusimäki
