Riparilaiset tuovat virtaa vanhustenleireille

Tulevan kesän rippikoulut ovat olleet seurakunnissa työn alla. Palasin mielessäni vuoteen 2008 ja niihin mietteisiin joita kirjasin ylös vuonna 2013.

Reilut neljä vuotta sitten jaoimme Hämeenlinna-Vanajan seurakunnan rippikoulujen diakoniatunteja. Elokuun alussa oli tulossa tilanne, että kaupunkirippikoulun kohdalla ei löytynyt oppituntien pitäjää. Oli kesälomia, eläkeikäistenleiri, vastaanotot ja taisipa joku diakoniatyöntekijä olla rippileirillä opettajanakin. Tuolloin heräsi ajatus, että jospa kaupunkirippikoulun nuoret tulisivatkin ja viettäisivät yhden päivän eläkeikäistenleirillä. Tuon leiripäivän aikana opetettaisiin heille, mitä diakonia on. Taustalla tässä oli se, että olin aikaisempien työvuosieni aikana vienyt rippikouluryhmiä vanhainkotiin ja terveyskeskuksen vuodeosastolle tapaamaan vanhuksia ja opettanut heille käyntien yhteydessä mitä diakonia on. Näiden käyntien jälkeen oli hyvä kuulla, kuinka nuoret jakoivat keskenään kokemuksia siitä, kuinka vierailu oli sujunut. Vierailuilla oli puhuttu papan kanssa mopon korjaamisesta ja joskus se mamma oli kertonut, kuinka oli nuorena hoitanut mehiläisiä, oli myös keskusteltu siitä millainen rippikoulu oli ollut vanhusten aikana. Pääsääntöisesti nämä vuosien takaiset kokemukset olivat olleet hyviä.

Leiriltä varattiin yksi päivä, jolloin vierailu tapahtuisi, ja innolla mietittiin, mitä kaikkea tuon päivän aikana ehditään tekemään yhdessä. Vanhuksille lähetetyssä leirikirjeessä kerrottiin, että leirille tulee rippikoululaisia vierailemaan ja pyydettiin, että vanhukset ottavat mukaansa jonkun asian, joka muistuttaa heitä omasta rippikoulusta. Emännän kanssa neuvoteltiin ruokailusta, sillä leirikeskuksen ruokasali ei ole kovin suuri ja siinä eivät kaikki pystyisi ruokailemaan yhtä aikaa. Diakonian opetus päätettiin jakaa kahteen konkreettiseen osioon, jotka sijoittuivat ennen ja jälkeen ruokailun.

Eläkeikäisten leiri alkoi, ja nuorten vierailupäivänä odotimme nuoria ja heidän opettajiaan vieraaksi, ehkä hieman jännittäenkin leirille.  Päivä alkoi yhteisellä lipunnostolla ja hetkipalveluksella, jonka piti toinen rippikoulunopettajista. Sitten oli tutustumisen aika. Siinä sitä katseltiin ja kuulosteltiin, keitä ollaan ja mistä tullaan. Joukko jaettiin ryhmiin, joissa he kiersivät leirikeskuksen pihapiiriin rakennetun yhteisen radan. Jokaisessa ryhmässä oli vanhuksia ja nuoria ja heitä ohjeistettiin auttamaan toinen toistaan kulkiessaan ja suorittaessaan tehtäviä, joita radalle oli asetettu. Ratatyöskentely oli hieno kokonaisuus, nuoret taluttivat vanhuksia ja auttoivat rollaattorien kanssa, nimiä muistuteltiin mieleen uudelleen ja hymy oli herkässä. Ruokailemaan menivät ensin vanhukset, joita muutamat nuoret olivat vielä auttamassa. Kun oli syöty ja hetki levätty, oli diakoniaopetuksen aika. Opetuksen aikana nuoret kuulivat vanhusten muistoja omista rippikouluistaan ja pohtivat yhdessä diakonian kysymyksiä. Yhteinen päivä päätettiin yhteiseen jumalanpalvelukseen, jonka nuoret olivat valmistelleet ja myös sen ansiokkaasti veivät läpi.

Vanhuksia ei nuorten elämässä näy

Ryhmiä on viety myös vierailuille erilaisiin vanhusten hoivayksiköihin. Ensimmäinen kokemus itselleni rippikoululaisten hoivayksikkövierailusta oli, kun menimme ryhmän kanssa muistisairaiden yksikköön. Sovimme rippikoulun opettajien kanssa, että vierailu tehdään ennen varsinaista leiriä olevina päivinä. Olin mukana ryhmän tutustumispäivässä, ja sen lopuksi valmistelin ryhmää seuraavan iltapäivän hoivakoti vierailuun. Kävimme yhdessä läpi asioita, joita täytyy muistaa, kun ollaan menossa muistisairaiden luo. Keskustelimme siitä, kuinka monella on kokemusta vanhuksista ja totesimme, että suurimman osan isovanhemmatkin ovat vielä työelämässä. Nuoret eivät ole juurikaan tekemisissä vanhempiensa isovanhempien kanssa tai että nämä ovat jo kuolleet. Kertasimme nuorten kanssa myös asioita, joita heille oli jo rippikoulupäivässä kerrottu diakoniasta.

Seuraavana iltapäivänä kokoonnuimme hoivayksikön parkkipaikalla. Kertasimme muistettavia asioita ja siirryimme sisälle. Vanhuksia yksikössä asui 23, ja hoitajat olivat auttaneet heidät pihalle kauniiseen kesäpäivään. Nuoret asettuivat pihalle vanhusten ja hoitajien kanssa ja aloitimme yhteisen hetkemme lyhyellä hartaudella, joka koostui tutuista virsistä ja Isä Meidän -rukouksesta ja Herran siunauksesta. Kun hartaus oli ohi, kertasin vielä, miksi olimme tulleet vanhusten luo. Sitten oli aika kysellä, mitä se diakonia oikein on. Hetken oli aivan hiljaista, sitten eräs mummo, joka ei juuri puhu, nousi ylös rollaattorinsa takaa, katsoi, että hänet huomataan ja sanoi kovalla, selkeällä äänellä: ”No, se on auttamista, se on palvelemista, se on lähimmäisen rakkautta, jonka lähtökohtana on Jeesus Kristus.” Ei tähän paljon enää tarvinnut lisätä. Kävimme vielä läpi muistoja siitä millainen rippikoulu oli ollut näiden vanhusten aikaan, ja nuoret kertoivat omia odotuksiaan ja toiveitaan. Yhteisen virren jälkeen nuoret auttoivat vanhukset kahvipöytään ja saivat jäädä vielä seurustelemaan ja kahvittelemaan yhdessä vanhusten kanssa. Kun tuli pois lähdön aika, muutama tyttö sanoi, että olisipa ihana saada ottaa yksi vanhuksista mukaan, oli niin mukavaa.

Vierailun jälkeen hoitajien ja rippikouluopettajien kanssa käytiin läpi vierailua ja päädyttiin siihen, että kun jatkossa teemme näitä vierailuja, niin otamme vieläkin konkreettisemman otteen. Viime kesänä oli sitten konkreettisemman toiminnan vuoro.

Yhteinen jumalanpalvelus koskettaa

Kesällä 2012 minulla oli opetusta kolmelle rippikouluryhmälle. Yhden näistä tein yhdessä toisen vanhustyön diakoniatyöntekijän kanssa. Sovimme vierailun vanhainkotiin, ja edellisenä päivänä olimme rippikoululeirillä pitämässä diakoniatunnit ja kertomassa seuraavan päivän ohjelmasta. Nuoret olivat valmistelleet jumalanpalveluksen niin kuin kaikkina leiripäivinään, ja se oli tarkoitus viettää yhdessä vanhainkodin vanhusten kanssa. Vanhainkotiin saavuttuamme meitä oli vastassa hoitajia eri osastoilta. Hoitajien mukana rippikoululaiset, isoset ja opettajat hakivat vanhukset osastoilta yhteiseen ruokasaliin, jonne oli rakennettu jumalanpalvelustila. Käytävillä kuului ihana puheensorina, kun nuoret taluttivat vanhuksia ja työnsivät heitä pyörätuoleissa ja jopa sängylläkin yhteiseen tilaan. Rippikoulun kirkkovuodessa vietettiin juhannusta, niinpä saimme yhdessä viettää juhannusjumalanpalveluksen, johon oli kokoontunut rippikoululaisten lisäksi vanhainkodissa asuvia vanhuksia omaisineen ja hoitajia. Yhteisen jumalanpalveluksen jälkeen saattelimme vanhuksia osastoilleen. Eräässä yksikössä hoitajat sanoivat pojille hissin luona: ”Kyllä me jo tästä itse selviämme, lähtekää te vain jo bussille.” Oli ilo kuulla kuinka pojat totesivat: ”Ei meillä ole kiire, kyllä me hoidamme homman loppuun asti.”

Kesältä 2013 on myös kokemus rippikouluvierailusta, jolla nuoret ensin ulkoilivat ja seurustelivat vanhusten kanssa, sitten pidettiin yhteinen jumalanpalvelus ja vielä yksiköittäin nuoret ja vanhukset viettivät yhteistä kahvi- ja mehuhetkeä. Tämän leirin nuoret lähettivät käyntinsä jälkeen myös itse askartelemansa kortit vanhuksille. Näissä korteissa he kiittivät, että olivat saaneet olla vierailemassa vanhusten luona.

Nämä rippikoululaisten ja vanhusten kohtaamiset ovat olleet hyvinä kannustimina kehittämässä toimintatapaa, joka tulevana kesänä 2019 jatkuu nyt kolmatta kesää. Koska eläkeläisten leireille tulijoiden määrä on vähentynyt ja leiriä ei ole enää ollut olemme olleet luomassa uutta, hoivakotityöstä vastaavan papin kanssa.

Olemme varanneet leirikeskuksesta juhannusviikolle neljä päivää jolloin kutsumme sinne hoivayksiköiden väkeä kahvihetkiin. etukäteen sovimme kuinka monta asukasta ja hoitajaa kustakin hoivayksiköstä tulee. Monesti paikalla on muutamasta eri yksiköstä väkeä ja tapaamisesta tulee myös oman ikäpolven kohtaamisen paikka ja henkilökunta tapaa myös kollegoitaan. Päivä alkaa sillä, että rippikoululaiset ohjaajineen ja isosineen saapuvat paikalle ja yhdessä käydään läpi diakonian asiaa. Nuoria valmistellaan kohtaamaan vanhukset ja ohjeistetaan miten yhteinen iltapäivä hetki viedään eteenpäin. Osa nuorista ottaa haltuunsa Muurikan käytön ja huolehtivat että lettuja paistetaan kaikille. Joillakin on tehtävänään tarjoilla vanhuksille ja osa istuu yhteisessä kahvi/mehupöydässä ja seurustelee vanhusten kanssa. Iltapäivän aikana ehdimme myös laulaa yhdessä vanhoja koululauluja ja ennen kuin matkamme erkanivat niin, pidimme vielä yhteisen hartauden.

Kesälle 2019 on jälleen varattu kahvihetket juhannusviikolla, mukaan pääsee neljä eri rippikouluryhmää ja hoivayksiköistäkin on jo kyselty pääsemmekö taas tulevana kesänä Loimalahteen? Olemme yhdessä kokeneet nämä hetket tärkeinä ja näillä kahvihetki kohtaamisilla jatkamme eteenpäin. Koska näihin kohtaamisiin pääsee meillä mukaan vain neljäs osa rippikoulun käyvistä nuorista, rohkaisen edelleen kollegoita miettimään mikä olisi heillä se tapa joilla nuoret olisivat oppimassa diakoniaa vähän erilailla.

Anna-Maija Raittilan kirjoittaman virren 527 säkeistö, ”Nyt nuori, vanha vaivoineen seuraamme ennättää. Yhdessä ollaan, kuunnellaan. Nyt se on tärkeää.” puhuttelee minua edelleen ja toivon ja rukoilen, että se toteutuu jälleen tulevana kesänä kaikissa kohtaamisissa joita meillä on edessämme

 

Seija Puusaari

vanhusten hoivayksikkötyön diakoniatyöntekijä

Hämeenlinna-Vanajan seurakunta

(Kuva: Sanna Krook)