Hyvä kuolema on varmasti jokaisen ihmisen toiveena. Toivoessamme hyvää kuolemaa itsellemme, toivomme sitä varmasti myös läheisillemme. Työskennellessäni tänä syksynä Kirkon diakoniarahaston avustushakemusten parissa olen ymmärtänyt laajemmin kuoleman lähestymiseen liittyviä taloudellisia vaikutuksia ja sivukuluja.
Kuolevalla ihmisellä voi olla mielessään monenlaisia kysymyksiä, tarvetta jakaa elämäänsä ja kokemuksiaan, tulla nähdyksi ja kuulluksi. Palliatiivisen hoidon Käypä hoito -suosituksessa ohjataan ammattilaisia antamaan kuolevalle potilaalle psykososiaaliseen ja eksistentiaaliseen kärsimykseen liittyvää tukea ja huomioimaan myös kuolevan omaiset. Arkikielellä sanottuna tämä tarkoittaa kuolevan ihmisen luona olemista ja kuuntelemista sekä keskustelukumppanin etsimistä sellaisissa kysymyksissä, joita itse ei pysty tai koe luontevaksi käydä.
Koska elämän merkityksellisten asioiden läpi käyminen ei aina ole mahdollista hoitohenkilöstölle, on luontevaa ajatella, että omaisten tulisi viettää kuolevan luona paljon aikaa. Sillä on myös oma tarkoituksensa kuolevan läheisille. Surutyö voi käynnistyä jo kuolevan kanssa ja yhdessä käydyt keskustelut voivat auttaa elämää eteenpäin läheisen menettämisen jälkeen. Vanhempieni saattohoitoon osallistuminen oli ainakin minulle itselleni tärkeää.
Olen onnekas, sillä olen voinut olla molempien vanhempieni kuolinvuoteen ääressä. Isäni sairastaessa ja kuollessa pystyin tekemään etätyötä ja ottamaan lomaa ja vapaapäiviä tärkeinä hetkinä. Isän kuoleman jälkeen työyhteisöni mahdollisti työtehtävien keventämisen ja muokkaamisen sellaiseksi, että jaksoin työssä ensimmäiset viikot. Äitiä saatellessa olin ennalta suunnitellulla opintovapaalla ja pystyin tekemään opintojani haluamassani paikassa. Minulle oli mahdollista vierailla äidin luona usein sairastamisen aikana ja yöpyä helposti äidin asunnolla. Perheemme talous oli jo suunniteltu kestämään työstä poissaolo ja lapsemmekin olivat niin isoja, että äidin reissailu sairaalan ja kodin välillä onnistui melko mutkattomasti.
Miltä tuntuukaan silloin, kun arjen työtä on pakko tehdä, vaikka haluaisi olla oman läheisen rinnalla hänen viimeisillä hetkillään? Työtä on tehtävä, jotta rahat riittävät perheen ruokaan, asumiseen ja muihin välttämättömiin menoihin, sillä asioista on huolehdittava myös läheisen kuoleman jälkeen. On pidettävä huoli, että säilyttää työpaikkansa, vaikka voimavarat työn tekemiseen ovat vähissä. Työelämän ja oman talouden joustot on jo ehkä käytetty.
Millaista on elää elämänsä viimeisiä aikoja tilanteessa, jossa samalla on sinniteltävä rahojen riittämisen kanssa? Elämää on ehkä suunnitellut pidemmälle, mutta asunnon kunnostamiseen tai lasten harrastuksiin ei olekaan varaa, kun sairaus vei työkyvyn. Luottoja ei pystykään maksamaan ja ongelmien siirtyminen lasten tai muun perheen huoleksi ahdistaa. Kuolevan rahahuolet loppuvat kuolemaan, mutta samassa taloudessa eläneet joutuvat kuitenkin selviämään edelleen. Siksi myös köyhällä kuolevalla on usein toive, että saisi jättää taakseen taloudellisesti parempaa elämää jälkipolvilleen.
Kirkon diakoniarahaston hakemuksista on tullut esiin, että kuolema voi aiheuttaa monella tapaa sivukuluja. Silloin kun oma tai läheisen kuolema on lähellä, ei välttämättä ole voimavaroja ajatella kaikkia elämän valintoja järkevän taloudenhoidon näkökulmasta. Näissä tilanteissa voi myös turvautua kulutusluottoihin, vaikka niihin ei oikeasti olisi varaa. Jos talousasiat ovat kunnossa, voidaan suvun kesken sopia, että rahaa käytetään yhteisen ajan ylläpitämiseen ja viimeisistä hetkistä nauttimiseen. Mutta onko köyhällä oikeus haaveilla siitä, että voisi kuoleman hetkellä olla läheistensä lähellä, syödä herkkuruokia silloin kun maistuu tai vierailla vielä kerran rakkailla asuinseuduilla?
Anita Salonen
avustusvalmistelija, Kirkon diakoniarahasto
