Hengellisyyden ja terveyden vuorovaikutuksellinen suhde on tunnustettu lähes kaikissa kulttuureissa ja uskomusjärjestelmissä vuosisatojen ajan. Valistusajalla terveystieteellisessä ajattelussa siirryttiin kuitenkin dikotomiseen ajatteluun, jossa ihmisen kehon ja hengen hoitaminen erotettiin toisistaan. Tällä dikotomialle on sittemmin perustunut sekä länsimaisen lääketieteen että osittain myös hoitotieteiden paradigmat.
Viimeaikoina olemme saaneet kuitenkin havaita uudenlaista positiivista liikettä kohti kokonaisvaltaista terveyskäsitystä terveystieteellisten toimijoiden parissa. Vuonna 2013 julkaistussa tutkimuksessamme havaitsimme, että esimerkiksi lääketieteen opiskelijoiden terveyskäsitys on ehkä aiempaa ennakoitua kokonaisvaltaisempi. Tutkimukseen osallistuneista lääketieteen opiskelijoista puolet oli sitä mieltä, että terveyteen kuuluu omana alueenaan henkinen ulottuvuus. Henkisen kehittyneisyyden ja terveyden välillä ei uskottu olevan suoraa riippuvuutta, mutta osallistujien enemmistö katsoi henkisesti kehittyneen ihmisen pärjäävän sairautensa kanssa paremmin kuin muut. Tämän tutkimuksen perusteella suomalaiset lääketieteen opiskelijat näkevät henkisyyden ja uskonnon suhteen hyvin monimuotoisesti. (Vaskilampi, Karvinen & Kauhanen 2013.)
Tässä artikkelissa tarkastelen niin kutsutun hengellisen hoitotyön kehittämisen liikettä. Artikkelini perustuu sekä kirjalliselle lähdeaineistolle että kokemukselliselle tiedolleni aihealuetta käsitelleestä konsensuskonferenssista.
Hengellisyyden monet merkitykset hoitotyössä
Terveystieteissä ei ole vain yhtä, yhteisesti hyväksyttyä käsitystä siitä, mitä hengellisyydellä tarkoitetaan. Omassa väitöskirjatutkimuksessani (Karvinen 2009) ehdotin, että pelkän hengellisyyden käsitteen sijaan suomalaisessa terveystieteellisessä diskurssissa tulisi käyttää käsiteparia ”henkinen ja hengellinen”. Tällöin tätä laajaa hengellisyyden ja henkisyyden kokonaisuutta ei pelkistettäisi tai supistettaisi liiaksi. Väitöstutkimuksessani syntyneen mallin mukaisesti henkiseen ja hengelliseen terveyteen liittyy ymmärrys kokonaisvaltaisesta terveydestä. Henkisesti ja hengellisesti terve yksilö on silloin, kun hän kokee dynaamista yksilöllistä ja yhteisöllistä tasapainoa, jossa suhde tuonpuoleiseen ja omaan vakaumukseen on pohdittu. Terveysantropologian alaan kuuluneessa tutkimuksessani totesin myös, että kansainvälisessä kontekstissa muun muassa ravitsemuksella, henkisyyden ja hengellisyyden kokonaisvaltaisella tukemisella sekä yhteisön tuella näyttää olevan terveyttä edistävä vaikutus.
Sekä lääketieteen että laajemmin myös muiden terveystieteiden piirissä on ollut yrityksiä löytää yhteinen ymmärrys hengellisyyden merkityksestä ja käsitteen sisällöstä potilas- ja asiakastyössä. Eräs merkittävimmistä yrityksistä on ollut vuonna 2013 järjestetty konsensuskonferenssi, jonka hengellisyyttä koskevassa käsitteenmäärittelyssä siihen liitettiin muun muassa dynaamisuus, tarkoituksen ja merkityksen etsiminen, kokemus yliluonnollisesta sekä suhteesta itseen, perheeseen, yhteisöön, luontoon ja pyhään. Konsensuskonferenssi totesi, että hengellisyys ilmaistaan uskon, arvojen, perinteiden ja hengellisyyden harjoittamisen välityksellä. (Puchalski, Vitillo, Hull & Reller 2014.)
Hengellisyys vahvistuu
Viime aikoina monet merkit ovat osoittaneet, että hengellisyys ymmärretään lisääntyvissä määrin merkittävänä osana laadukasta terveydenhuoltotyötä. Toukokuussa 2014 WHO:ssa julkaistiin palliatiivisen hoitotyön julkilausuma, jossa hengellisyys nostetaan esille merkittävänä kuolevan potilaan lohdun ja turvan tuojana. Julkilausumassa todetaan yksiselitteisesti, että hengellistä hoitoa tulee tarjota osana kuolevan potilaan hoitotyötä ja tuentarve tulee ymmärtää monipuolisesti. (WHA 2014.) Suomessa tämä on todettu aiemmin vuonna 2010 julkaistuissa saattohoitosuosituksissa, joissa todetaan saattohoitoon kuuluvan hyvän perushoidon ja fyysisten, psyykkisten ja sosiaalisten tarpeiden huomioimisen lisäksi myös hengellisiin ja eksistentiaalisiin tarpeisiin vastaamisen. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2010.)
Hengellisyyden merkitys on tunnustettu monilla hoitotyön osa-alueilla. Muun muassa merkittävä brittiläinen psykiatriaseura (http://www.rcpsych.ac.uk/) toteaa, että mielenterveystyössä asiakkaan yleisiin perustarpeisiin lukeutuu elämän perustarkoituksen sekä erityisesti sairauden ja sen merkitysten ymmärtämisen tarve sekä tarve saada tukea oman vakaumuksen ilmaisemiselle. Lisäksi todetaan, että voimakkaammin uskonnollinen henkilö saattaa tarvita myös erityistä aikaa ja paikkaa vakaumuksen toteuttamiselle, mahdollisuuden keskustella hengellisistä asioista sekä kokemuksen siitä, että hoitohenkilökunta kunnioittaa hänen vakaumustaan ja rohkaisee häntä vahvistumaan omassa uskossaan.
Hengellistä hoitotyötä kuvaava tutkimusnäyttö on myös vahvistunut viime vuosina. Koenig (2011) osoittaa teoksessaan, että vertaisarvioitu tieto hengellisyyden ja terveyden vuorovaikutteisesta suhteesta on ollut voimakkaassa kasvussa vuosien 1965‒2009 aikana. Lisäksi huomionarvoista on, että esimerkiksi mielenterveyttä kuvaavissa tutkimuksissa hengellisyydellä on kyetty osoittamaan lähestulkoon vain positiivisia vaikutuksia asiakkaiden hyvinvointiin. Lisäksi monet merkittävät Koenigin (2011) ja Puchalskin (2010) käsikirjanomaiset teokset hengellisyyden merkityksestä ovat vahvistaneet terveysalalla työskentelevien positiivista käsitystä hengellisyyden integroimisesta terveydenhuoltoon.
Konsensuskonferenssi liikettä vauhdittamassa
Vuoden 2013 alussa joukko hengellisyyden ja terveyden asiantuntijoita saapui yhteen Genevessä järjestettyyn konsensuskonferenssiin, jonka tarkoituksena oli luoda suositukset hengellisyyden integroimisesta terveydenhuoltoon. Konsensuskonferenssin järjestivät yhteistyössä George Washingtonin yliopisto, Caritas international sekä Fetzer instituutti. Konferenssi järjestettiin läheisessä yhteistyössä WHO:n kanssa. (Puchalski, Vitillo, Hull & Reller 2014)
Konferenssiin osallistuneita kliinisen työn, sairaalasielunhoidon ja sosiaalityön asiantuntijoita pyydettiin muodostamaan suositukset hengellisyyden integroimisesta terveydenhuoltoon sektoreittain. Suosituksia annettiin työn kuudella osa-alueella, ja näihin lukeutuivat tutkimus, kliininen työ, koulutus, vaikuttamistyö, viestintä ja yhteisötyö.
Suosituksia hengellisen hoitotyön vahvistamiseen
Annetuissa suosituksissa todettiin, että hengellisyyttä ja terveyttä tutkivien tulisi jatkossa keskittyä vertaisarvioidun tutkimustiedon tuottamiseen. Suositeltavaa olisi monipaikkainen ja kansainvälinen yhteistyö tutkimuskeskusten kesken. Lisäksi suositeltiin aiempaa aggressiivisempaa pilottitutkimusten aloittamista aihealueelta.
Kliinisen työn osa-alueella konferenssi suositteli hengellisen hoitotyön hyvien käytänteiden keräämistä. Lisäksi todettiin, että hengellistä historiaa ja hyvinvointia mittaavien kliinisten työkalujen käyttöä tulisi tehostaa ja yhtenäistää. Konsensuskonferenssi piti myös tärkeänä, että sosiaali- ja terveysalan koulutuksessa hengellisen hoitotyön opetus on integroitu opetussuunnitelmiin. Opetussuunnitelmien tulisi sisältää opintojaksoja, joissa opetettaisiin ainakin hengellistä hoitotyötä, itsetuntemusta ja kulttuurista sensitiivisyyttä. Tulevaisuuden erityiseksi haasteeksi todettiin, että hengellisen hoitotyön osa-alueella työskentelevien eri alojen asiantuntijoiden tulisi entistä voimakkaammin vaikuttaa siihen, että hengellinen hoitotyö sisällytettäisiin terveydenhuollon suosituksiin sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla.
Kansainvälinen järjestö työtä vauhdittamaan
Keväällä 2014 hengellisyyden integroimista terveydenhuoltotyöhön vauhdittamaan perustettiin kansainvälinen verkosto, The Global Network for Spirituality & Health (GNSAH, http://smhs.gwu.edu/gwish/global-network). Järjestön tarkoituksena on edistää laadukkaan ja kokonaisvaltaisen terveydenhuollon toteutumista siten, että terveydenhuoltojärjestelmissä tunnustettaisiin myös hengellisen todellisuuden läsnäolo. Järjestö toimii terveydenhuollon työntekijöiden, tutkijoiden ja päättäjien yhteistyöelimenä tarjoten kanavan ajantasaisen informaation jakamiseen, yhteistyön ja yhteisten hankkeiden toteuttamiseen sekä hyvin käytänteiden edistämiseen.
Lopuksi
Kansainvälinen keskustelu hengellisyyden integroimisesta luontevaksi osaksi terveydenhuoltoa on vahvistunut viime vuosina. Tutkimusnäytön lisääntyminen, integroimista kuvaavien hyvien käytänteiden leviäminen sekä moniammatillinen yhteistyö lääketieteen, muiden terveystieteiden, sosiaalitieteiden ja sairaalasielunhoidon toimijoiden kesken kannustaa myös meitä Suomessa tämän osa-alueen kehittämiseen. Jatkossa hengellisen hoitotyön merkitystä tulisikin Suomessa tarkastella myös palvelujen integroitumisen näkökulmasta. Kun tulevaisuudessa sosiaali- ja terveyspalvelut tuotetaan entistä saumattomampana kokonaisuutena, tulisi palvelujenjärjestämisessä huomioida myös hengellisten tarpeiden näkökulma. On toivottavaa, että potilaiden ja asiakkaiden hengellisiä tarpeita arvioitaisiin järjestelmällisesti. Hengellisen hoitotyön suositukset takaisivat myös yhtenäisen oikeuden hengelliseen hoitoon kaikille sitä tarvitseville. Hengellisyyden integroiminen hoitotyöhön ei muistuta vain potilaiden henkisistä ja hengellisistä terveystarpeista. Sen sijaan siihen liittyy myös muistutus siitä, että hengellisyys voi olla aito voimavara myös terveysalan työntekijälle itselleen.
Ikali Karvinen
TtT, Sh AMK
Lähteet:
Karvinen, Ikali 2009. Henkinen ja hengellinen terveys – Etnografinen tutkimus Kendun sairaalan henkilökunnan ja potilaiden sekä Kendu Bayn kylän asukkaiden henkisen ja hengellisen terveyden käsityksistä. Väitöstutkimus. Kuopion yliopisto, Lääketieteellinen tiedekunta.
Koenig, Harold 2011. Spirituality & Health Research. Methods, Measurement, Statistics and Resources. West Conshohocken (PA): Templeton press.
Puchalski, Christina & Ferrell, Betty 2010. Making health care whole. Integrating spirituality into patient care. West Conshohocken: Templeton press.
Puchalski Christina M., Vitillo Robert, Hull Sharon K., and Reller Nancy. Journal of Palliative Medicine. June 2014, 17(6): 642-656
Sosiaali- ja terveysministeriö 2010. Hyvä saattohoito Suomessa. Asiantuntijakuulemiseen perustuvat saattohoitosuositukset. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2010: 6. Helsinki.
Vaskilampi, Tuula; Karvinen, Ikali & Kauhanen, Jussi 2013. Terveyden henkistä ulottuvuutta etsimässä. Suomen lääkärilehti 37 (68), 2300-2301.
WHA / World Health Assembly 2014. Strenthening of palliative care as a component of comprehensive care throughout the life course. 24.5.2014, WHA 67.29.
(Kuva: Marjut Hentunen)
