Ekumeeninen vastuuviikko 2020: Ihmisoikeuspuolustajat

Ekumeenista Vastuuviikkoa, eli kirkkojen yhteistä ihmisoikeuskampanjaa, vietetään tänä vuonna 18.-25.10. Ihmisoikeuspuolustaja on henkilö, joka puolustaa ihmisoikeuksia rauhanomaisesti. Lähettiläät vierailevat aina jouluun asti seurakunnissa, oppilaitoksissa ja muissa tilaisuuksissa kertomassa kokemuksistaan. Lähettilään saat varattua maksutta tilaisuuteenne (live ja etävierailut mahdollisia): www.vastuuviikko.fi

Vastuuviikon lähettiläs Niina Kiintonen:
Vammaisilla henkilöillä on yhtenevät oikeudet

Minun nimeni on Niina Kiintonen ja toimin Ekumeenisen vastuuviikon ihmisoikeuspuolustaja-lähettiläänä. Vammauduin lapsena liikenneonnettomuudessa, jonka seurauksena olen tarkastellut maailman menoa pyörätuolista käsin selkäydinvamman (liikuntavamma) vuoksi. Kolmen vuosikymmenen aikana olen varttunut lapsesta nuoreksi ja nuoresta aikuiseksi valtavirrasta hieman erilaisena yksilönä.

Lähtökohtaisesti en kuitenkaan näe itseäni vamman kautta enkä toivo muidenkaan tekevän niin. Olen yksilö, jonka elämää värittää haastavia elämäntapahtumia, tapahtumia, jotka ovat tehneet minusta juuri tällaisen. Joidenkin silmissä saatan olla erilainen, omissa ja läheisten silmissä erityinen. Lopulta täyden elämän arvoisen, kuten jokainen meistä.

Vastuuviikon lähettiläänä tarkastelen ihmisoikeuksien toteutumista vammaisten henkilöiden oikeuksien kautta. Korostan, että kokemukseni ovat henkilökohtaisia, enkä edusta kaikkia vammaisia henkilöitä. Vammaiset henkilöt kokevat edelleen syrjintää ja esteitä yhteiskunnassa. Kouluun pääsy, työllistyminen tai itsenäisen elämän mahdollisuus eivät aina toteudu. Vammaisten henkilöt eivät ole aina tulleet kuulluiksi, mutta ajan kuluessa he ovat vaatineet yhdenvertaista mahdollisuutta vaikuttaa elämään ja tehdä elämäänsä koskettavia valintoja. YK:n vammaisyleissopimuksen myötä on vahvistunut ihmisoikeusnäkökulma, jossa vammaisilla henkilöillä on yhtenevät oikeudet. Tätä kuvaa Vammaisliikkeen maailmanlaajuiseksi levinnyt slogan ”Nothing about us without us”, ”ei mitään meistä ilman meitä”.

Eläminen itsenäisesti ja osallisuus yhteisössä

Vammaisten henkilöiden oikeuksien yleissopimuksen 19 artiklan mukaan vammaisilla henkilöillä tulee olla yhdenvertainen oikeus elää yhteisössä ja saada yhdenvertaiset valinnanmahdollisuudet. Tämä edellyttää, että yhteiskunnan eri tahojen ja toimijoiden avulla varmistetaan riittävät ja asiamukaiset tukitoimet. Esimerkiksi vammaisten henkilöiden tulee voida yhdenvertaisesti valita asuinpaikkansa ja se, kenen kanssa asua. Tämä mahdollistetaan kotiin annettavilla palveluilla (mm. henkilökohtainen apu ja asumispalvelut). Vammaisille henkilöille tulee myös mahdollistaa yhdenvertainen osallistuminen yhteiskunnan toimintaan.

Minulle on ollut nuoresta asti selvää, että haluan osallistua voimavarojen, osaamisen ja mielenkiinnon kohteiden mukaan yhteiskunnan asioihin; kouluun, opintoihin, harrastuksiin, työelämään, yhdistysten toimintaan. Pääsääntöisesti tämä on ollut mahdollista, mutta taistelematta tai määrätietoista työtä tekemättä ne eivät ole toteutuneet.

Olen joutunut vakuuttamaan asioista päättäviä instansseja siitä, mitä halusin nuorena opiskella ja millaiselle alalle suuntautua. Instanssin puolelta ohjeistettiin hakeutumaan yliopistoon, luomaan vakaan opintopolun sekä mahdollisuuden työllistyä. Henkilökohtaisesti en kokenut riittävää imua tai realistisia mahdollisuuksia yliopistomaailmaan, halusin seurata sisäistä polkua. Kuvaannollisen kädenväännön ja vahvojen perustelujen jälkeen asia järjestyi toivomallani tavalla. Tästä jäi kuitenkin kokemus, että valinnanvapauttani yritettiin rajoittaa ja tulevaisuuden suuntaviivoja piirtää puolestani.

Olen onnellisella asemassa saadessani aina asua omassa kodissa (vrt. palveluasuminen); lapsena perheen kanssa, myöhemmin yksin ja nykyisin puolison kanssa. Muistan, kuinka minua loukkasi aikanaan, kun minulle ja äidilleni ehdotettiin, että minun olisi kaikille parhaaksi muuttaa itsenäistymisen koittaessa palveluasumisen yksikköön. Tällä en halua missään nimessä vähätellä tai arvottaa asumispalveluja tai niissä asuvia, mutta sen ei pitäisi olla ulkopuolelta annettava itsestään selvä olettamus. Tiedosta, ettei itsenäinen asumisen ole itsestäänselvyys, sillä tarvitsen liikuntavamman vuoksi apua päivittäin.

Keskeinen valinnanvapauden toteutumisessa on, että saan vaikuttaa, kuka minua avustaa ja määritellä asianmukaisella tavalla työtehtävät, jotka tukevat kotona asumista sekä itsenäisen arjen toteutumista. Avustajien merkitys onkin ollut merkittävä. He ovat mahdollistaneet elämän täysivaltaisena kansalaisena, tuoneet arkeen turvaa, auttaneet osallistumista aktiviteetteihin ja toteuttaneet unelmia matkustamisen kautta.

Esteettömyys ja saavutettavuus

Artiklassa 9 kuvataan, miten vammaisten henkilöiden itsenäistä elämää ja täysimääräistä osallisuutta kaikilla elämän osa-alueilla edistetään esteettömyyden ja saavutettavuuden kautta. Vammaisilla henkilöillä tulee olla yhdenvertainen pääsy ja käyttömahdollisuus muun muassa fyysiseen ympäristöön, liikkumiseen, viestintään ja erilaisiin tietojärjestelmiin.

Joka päiväisessä elämässäni esteettömyyden ja saavutettavuuden ulottuvuudet ovat olleet pyörätuolilla liikkuessa läsnä lapsesta asti – toisinaan positiivisessa, toisinaan negatiivisessa valossa. Täysi-ikäiseksi tultua liikkumisen vapautta ja itsenäisyyttä on mahdollistanut oma auto, jolla pystyn kulkemaan omaehtoisesti riippumatta muiden avusta tai aikatauluista ja kokemaan voimakkaita vapauden sekä voimaantumisen tunteita.

Esteettömyyden puutteet näkyvät konkreettisesti esimerkiksi vammaisten henkilöiden opiskelussa ja työllistymisessä, joissa yhdenvertaisuuden toteutumisessa on edelleen haasteita. Oppilaitokset tai työpaikat saattavat olla esteellisiä, eli fyysisen vamman myötä henkilö ei välttämättä pääse edes sisälle rakennukseen eikä tällöin pysty havittelemaan haluamaansa opiskelu- tai työpaikkaan. Vaikka henkilö olisi täysin pätevä työtehtävään, mutta työpaikkaan ei pääse tai sen tiloissa liikkuminen ja työskentely on hankalaa, työ jää usein saamatta. Esteettömyydessä ei kuitenkaan ole aina kyse rakenteista tai fyysisestä tilasta, se näkyy myös asenteissamme.

Olen kohdannut työnantajia ja oppilaitosten edustajia, jotka lähtökohtaisesti ovat halunneet luoda minulle tasavertaisen mahdollisuuden hakea työtä tai opiskelupaikkaa. Fyysiset rajoitteet tulee huomioida, mutta nämä henkilöt ovat olleet valmiita näkemään niiden taakse, minut – kuka olen, mitä osaan, mitä haluan. Usein esteettömyyttä edistävät muutokset voivat olla melko kevyitä ja helppoja toteuttaa, jos asenne tähän on myönteinen. On kuitenkin myös yhä todellisuutta, että jopa uusia rakennuksia suunniteltaessa ei huomioida riittävästi suunnitteluvaiheessa tilojen esteettömyyttä ja käyttömukavuutta.

Vammaisten lasten kehittyvien kykyjen ja oman identiteetin kunnioittaminen

Artiklat 7 ja 10 kuvaavat vammaisten lasten oikeuksien toteutumista. Lasten oikeuksia on myös linjattu YK:n lapsen oikeuksien sopimuksessa vuodesta 1991. Jokaisella ihmisellä on synnynnäinen oikeus elämään mahdollisesta vammasta tai erityisyydestä riippumatta. Vammaiset lapset ovat oikeutettuja nauttimaan kaikista ihmisoikeuksista täysimääräisesti ja yhdenvertaisina. Lapsella tulee olla vapaus ilmaista näkemyksensä kaikissa heihin vaikuttavissa asioissa iän ja kehitysasteen mukaisesti. Jokainen lapsi on ainutlaatuinen ja jokaisen ihmisen persoonallisuutta ja identiteettiä tulee kunnioittaa ihmisoikeuksien ja perusoikeuksien nojalla.

Aikuisena muistellessani koulutien alkua, etenkin ala-asteen vuosia, näen tuon ajan luoneen vahvan perustan sille, miten näen itseni suhteessa muihin ikätovereihin. Koulumme oli noin sadan oppilaan kyläkoulu, jossa vallitsi pääsääntöisesti hyvä henki ja yhteisöllisyyden kulttuuri. Kuten varmasti jokaisessa yhteisössä, myös joitain eripuran hetkiä ja kiusaamista esiintyi, mutta itseäni ei kiusattu. Olin kulun ainoa fyysisen liikkumisen (liikuntavamman ja pyörätuolin) vuoksi erilainen oppilas, mutta joukossa oli myös heitä, joilla oli esimerkiksi ylivilkkautta, oppimisvaikeuksia ja autismin kirjon piirteisiä henkilöitä.

Muistan, miten merkityksellistä oli saada olla tasavertaisesti mukana kaikilla tunneilla. Vahvimmin tämä tuli todeksi liikuntatunneilla, jossa opettaja mahdollisti sen, että pystyin olemaan mukana – joskus soveltaen, mutta kuitenkin osa porukkaa. Koin tuolloin ja koen yhä edelleen lämmintä tunnetta siitä, ettei minua jätetty ulkopuolelle.

Kuitenkin ikäviäkin kokemuksia koulutieltä ja kehittymisen ajoilta on. Yläasteen aikana minulta evättiin kokonaan osallistuminen liikuntatunneille, koska opettaja ei olisi pystynyt mielestään soveltamaan tunteja minulle sopivalla tavalla. Muiden tekeminen ja opetus olisi kärsinyt.

Korvasin liikuntatunnit omalla fysioterapialla, mikä oli käytännössä järkevä ratkaisu, mutta muistan, miten liikuntatunneilta pois jääminen tuntui tuossa iässä eriarvoistavalta. Siirryin tavallaan tältä osin ulos muiden joukosta.

Yläasteella koin myös jonkin verran koulukiusaamista, johon ei juurikaan puututtu. Ehkä suurimmaksi osin siksi, etten uskaltanut tuoda asiaa aikuisten tietoisuuteen, sillä koin vahvasti olleeni oikeutettu kiusaamiseen ja joukosta ulkopuolelle jättämiseen. Ajattelin, että en ole yhtä hyvä kuin muut ja kiusaaminen on ihan oikeutettua. En myöskään ollut vammani vuoksi ainoa, joka oli maalitauluna, vaan koulussa vallitsi vahva jako suosittujen, ”tavisten” ja epäsuosittujen joukkoihin. Jälkikäteen ajateltuna olisin kaivannut aikuisten puuttumista tähän jaotteluun, sillä tilanne oli kuitenkin monen opettajan ja vanhempien tiedossa.

Vammauduin jo pienenä lapsena, joten en muista sopeutumisvaihetta, joka vammautuminen toi. Muilta olen kuitenkin kuullut, että käsittelin lapsen kykyjen kautta läpi traumaattisia tapahtumia. Olen aina kokenut tärkeäksi, että minut nähdään minuna persoonani kautta, ei vamman luomien raamien läpi. Aikuistuttuani olen kokenut toisinaan ahdistusta siitä, olenko yhtä hyvä kuin muut (vammattomat) tai olenko hyvä kansalainen, jos en tee tarpeeksi ollakseni hyvä kansalainen.

Lähtökohtaisesti olen saanut elää täysipainoista ja omiin mielenkiinnon kohteisiin kohdistuvaa elämää, mutta tämä ei ole tullut ilman kriisejä, ponnisteluja tai sisäistä kamppailua.

En ole ainoa, joka käy läpi omaa vajavaisuutta ja riittämättömyyttä. Ehkä tämä on lisääntynyt tässä vallitsevassa ajassa, jossa sosiaalinen media mahdollistaa elämän jakamisen muiden nähtäville. Itseä verrataan muihin, muiden saavutuksiin, ulkonäköön ja arvotetaan hyväksytyksi tulemista. Koen vahvaa tarvetta puhua itsensä hyväksymisestä ja tuoda esille vammaisia henkilöitä eriarvoistavia asioita. Uskon, että tietoisuus ja ymmärrys lisäävät yksilöiden tasavertaista kohtelua ja kunnioitusta.

Niina Kiintonen

Lähteet:

Like1