AJATUKSIA APUVÄLINEESTÄ

Kaksi kuvaa naisesta, jolla on valkoinen turkisviitta ja kaksi mustaa kättä. Toisessa musta proteesi ja toisessa musta juhlakäsine.

Olen opetellut käyttämään viimeisen vuoden ajan myoelektronista proteesia. Prosessi kahden ”käden” käyttäjäksi on ollut pitkä ja siihen on liittynyt monenlaisia mietteitä, tunteita ja kokemuksia. Seuraavassa erittelen hieman aatoksiani ja pyrin tekemään näkyväksi, mitä kaikkea apuvälineen käyttäjäksi ryhtyminen voi tarkoittaa.

Haave

Aivan ensimmäisenä minussa heräsi toivo, joka minulla on läpi elämäni ollut: Millaista olisikaan olla kaksikätinen? Miltä näyttäisin ”kahdella kädellä” varustettuna? Olisinko jotenkin todella erilainen? Kun lähdin selvittämään proteesin mahdollisuutta itselleni, huomasin itsestäni nousevan jopa epärealistiakin toiveita. Psykologisen taustan omaavana ymmärsin kyseessä olevan jotakin hyvin kiintoisaa mielen kannalta. Olenko tietämättäni haaveillutkin näin kovin toisesta kädestä läpi elämäni? Katsoin yhä uudestaan löytämääni videota, jossa pikkukätinen tekee proteesikädellään vaikka mitä vain kaksikätiselle mahdollista. Olin haltioitunut. Sisimmästä versosi vahva toivo ja haave. Olenko nyt saamassa ihan oikean käden?

Suru

Suru iski yllättäen ja voimalla saatuani käyttöön testikäden. Ei tämä mikään käsi ole. Muovinen suriseva korvike vain. Tulin kotiin ja laitoin proteesikäden laatikkoon. Se tuntui huutavan: Jos et ole tähän mennessä huomannut, sinulta muuten puuttuu toinen käsi! Tunne siitä, että jotakin on itseltä todellakin ja edelleen sekä ikuisesti saavuttamattomissa, oli murskaava. Toki olin aina tiennyt, etten ole kuin kaksikätiset. Olin asettanut proteesille epätodellisen toiveen. Haaveen. Olisiko se minulle käteni? Tapahtuisiko kohdallani parantumisihme ja muuttuisin valtaväestön kaltaiseksi? Höperöt mietteeni hävettivät.

Kuulin, että tämä vaihe on johtanut ihmisiä jopa syvään suruun itsetuhon tielle. Tässä saattaa olla syy, että niin usein pikkukätisten proteesit suljetaan laatikoihin siten, etteivät ne enää koskaan tavoita päivän valoa. Proteesi voi aiheuttaa vahvan surun. Proteesi muistuttaa vammasta.

Talous ja hankinnan prosessi

Proteesia eivät kaikki saa. Proteesi on kallis. Siitä huolimatta monet pikkukätiset ovat päätyneet laittamaan proteesinsa paperipainoksi. Pohdin, olenko varma, että olen proteesin, tämän melkein käden arvoinen? Koin, että minun pitää osoittaa totisesti olevani proteesin arvoinen, että sellainen minulle myönnettäisiin. En halunnut olla sellainen pikkukätinen, joka tuhlailee yhteiskunnan varoja eikä ole tosissaan proteesin käytön kanssa. Harjoittelin ja osoitin. “Hei kaikki, olen tämän arvoinen!” Eräs ystäväni mietti, pitääkö kädestä maksaa omavastuu. Tunsin huonoa omatuntoa pikkukätisyydestä. Pitääkö minulle ihan käsi yhteiskunnan ostaa? Onnekas se, ken on valmiiksi kaksikätinen! Ei tarvitse miettiä, pitäisikö toisesta kädestään antaa jokin omavastuu, vaikka pikkukätisille.

En siinä kohtaa ymmärtänyt kyseenalaistaa, että ehkä proteeseissa voi olla vielä teknisesti kehitettävää, kun pikkukätiset eivät niitä halua käyttää. Vika ei ole pikkukätisten, vaan sen, että teknologia voisi vielä kehittyä pikkukätisten hyväksi.

Ystävyys

Hiihdin kahdella sauvalla, treenasin, käytin pippurimyllyä. Niskakipu ja kehon toispuoleinen puutuminen katosi. Minusta ja proteesistani tuli ystäviä. Proteesiteknikkoni oli aidosti kohtaava ja kuuleva mestari, joka teki ihmeen. Sain kokea häivähdystä siitä, mitä on olla kaiket päivät kaksikätinen.

Lopulta minulle myönnettiin proteesikäsi omaksi. ”Selvästi hyötyy käytöstä”, totesi lääkäri. Tunsin olevani käsimiljonääri: on tavallinen käsi, pikkukäsi ja robottikäsi. Löysin Instagramista ihailtavakseni bionicle-mallin eli mallin, jolla on samanlainen proteesikäsi ja joka esittelee työkseen vaatteita. Robotti-käsi nimittäin herättää huomiota ja kiinnostaa. Sen kanssa on hyvä esitellä asioita, vaikka vaatteita. Katseet ovat taattuja.

Tunsin itseni erityisen upeaksi. Kävelin mielelläni hihattomissa kesämekoissa. Proteesi teki rohkeaksi. Minäpä olen niin ihmeellinen, että osaan käyttää tätä! Vammattomat eivät koskaan saa tätä tietoa mitä minulla on. Olen puoliksi robotti, puoliksi ihminen. Tai jotain.

Arki

Proteesini on tullut osaksi minua. Välillä joudun olemaan ilman, kun ihoni ei tahdo kestää. Kuitenkaan en enää koskaan tahtoisi olla kokonaan ilman. Musta pitkä käsine toisessa kädessäni näytän siltä, kuin olisin hanskoihin sonnustautunut. Uusi pukeutumisen tyylini talviaikaan voisi liittyä tähän.

Odotan kuitenkin vielä lisää kehitystä tapahtuvan, mutta olen jo nyt kiitollinen saamastani. Kiitollinen moninaisuudestani. Kaikkea en voi saada, esimerkiksi kahta kättä, mutta voin saada jotakin muuta. Esimerkiksi kokemuksia, jotka avartavat ja joista voin olla ylpeä.

Katri Suhonen

Psykologian tohtori, diakoni ja teologian ylioppilas

Saavutettavuuden ja vammaisuuden asiantuntija, Kirkkohallitus