”Voisitko tuoda kaupasta minulle soodaa ja etikkaa?” Tähän pyyntöön olen viimeisen vuoden aikana törmännyt diakoniatyössä. Samoin tutuksi on tullut pyyntö ”tule tuoksutta”, ja toive, että vaatteeni olisi pesty tuoksuttomalla pesuaineella. Olen hankkinut suunsuojia asiakkaalle ja pukeutunut itse suojahaalariin, että voisin kohdata asiakkaan. Pappilassa jouduin ensimmäisenä pistämään astianpesuaineen kaappiin, että asiakas voisi tulla sisälle. Konetiskiainetabletit ovat pahoja, niistä moni saa oireita, vaikka ne olisivat kaapissakin.
Sisäilmasairaan toivoton arki
Perheenäiti, toimittaja, media-alan monitaituri Mari Vesala on sairastunut. Hän on sairastunut homeista, kemikaaleista, kaikista erilaisista myrkyistä, mitä ei normaalielämässä tule edes ajatelleeksi. Niin, normaalielämä. Se on kaukainen haave homesairastuneelle ja monikemikaaliyliherkälle. Kun ei edes sopivaa kotia tahdo löytyä, niin että vielä normaalielämä! Mari on ollut kohta kaksi vuotta koditon. Viime talvi meni asuntovaunussa, tämä talvi äidin kotona, mutta nyt on edessä muutto telttaan. Vaikeasti sairas jää yksin, kylmiin ja epäinhimillisiin asuinolosuhteisiin.
Mari kertoo menettäneensä toivonsa jo aikaa sitten. Puhdasta kotia ei löydy, Suomen asuntokanta on sairas. Yksi kymmenestä kodista voisi olla sisäilmasairastuneelle sopiva. Tämän syksyn ja talven aikana Mari on käynyt haistelemassa yli 70 asuntoa, mutta kaikista on tullut enemmän – ja aina vain enemmän oireita. Mitä enemmän altistumisia tulee, sitä huonompaan kuntoon Mari menee. Kroppa ei toivu, tulee uusia oireita. Mari kokee jääneensä täysin oman onnensa nojaan. Perhe on hajonnut, vain harvat ystävät ovat pysyneet rinnalla. Hyvinvointiyhteiskunnan tuet, sosiaalitoimi, terveyspalvelut – ei apua. Paikalliseen hyvinvointikeskukseen Mari ei voi sisälle edes mennä rakennuksen sisäilmaongelmien takia.
Voiko diakonia auttaa?
Seurakunnan diakoniatyössä homesairaisiin törmätään niin kaupungeissa kuin maaseudulla. Pienessä Pukkilan seurakunnassa taloudellisen avustamisen varat ovat pienet. Auttaminen on kuuntelemista, rinnalla kulkemista, tukemista. Jonkin verran pystytään antamaan ruoka- apua. Marin perheelle apua saatiin Tukikummit-säätiöltä ja Kirkon Diakoniarahastosta, kun perheen koti todettiin asuinkelvottomaksi ja lähes kaikki talossa ollut omaisuus menetettiin. Näillä avustuksilla oli tärkeä merkitys – ei niinkään rahallisesti, vaan uskon ja toivon säilyttäjinä: että apua on, ja sitä saa.
Siihen se apu sitten loppuikin. Mari on etsinyt vaihtoehtoja ja hakenut apua eri tahoilta. On mietitty puhdistautumiskontteja ja kokonaista sisäilmapuhdasta asuinaluetta Pukkilaan. On yritetty saada rahaa kasaan prototyyppitelttaa varten, jossa sairastuneet ihmiset voisivat toipua myrkyistä sen verran, että pystyisivät jatkamaan puhtaan kodin etsintää. On tehty yhteydenottoa mediaan, eduskuntaan ja muihin päättäjiin sekä eri järjestöihin. Moni osoittaa myötätuntoa, mutta konkreettista apua ei tule. Edes Suomen Punainen Risti ei auta, koska kyseessä ei ole katastrofi. Diakoniatyöntekijänä olen ollut yhteydessä ev.lut. kirkon eri tahoihin, Helsingin Diakonissalaitokseen, Yhteisvastuukeräykseen, Helsinki Missioon, piispoihin.
Diakonia on auttamassa heitä, joita kukaan muu ei auta. Sisäilmasairaat tuntuvat olevan ryhmä. Seurakunnissa näitä ihmisiä ja perheitä kohdataan, autetaan ja tuetaan niillä pienillä askelilla, mihin pystytään ja on varaa. Tämä työ on arvoltaan suurta. Asia on vain niin paljon isompi, että tarvitaan isompia toimenpiteitä, isompien tahojen toimesta.
”Asunto on perusoikeus, jota ei tarvitse ansaita”
Homesairastuneet ja monikemikaaliyliherkät saavat osakseen väheksyntää. ”Meitä ei uskota, meitä haukutaan ja syrjitään, ihan ammatti-ihmistenkin toimesta”, Mari sanoo. ”Jotkut ajattelevat, että oireet ovat keksittyjä, että koko sairaus on oman pään tuotetta. Että ihminen pelkää elämää.” Tämä saa Marin surulliseksi: ”Pahinta tässä ei ees oo tää sairaus, vaan kodittomuus ja ymmärtämättömyys. Ei kai kukaan huvin vuoksi luovu elämästään, perheestään, kodistaan, ystävistään…” Diakoniatyöntekijänä ajattelen, että olipa syy mikä tahansa, ihmistä on kuunneltava ja tuettava. Mainoslauseen mukaisesti pitäisi olla päivänselvää, että jokaisella on oikeus omaan kotiin. Sellaiseen kotiin, missä ei sairastu.
Marin toiveet seurakunnille:
- sairastuneiden ihmisten altistuminen homeille & myrkyille pitää saada loppumaan mahdollisimman nopeasti! Oireet pahenevat, mitä enemmän joutuu olemaan epäpuhtaassa ympäristössä.
- tarvitaan yhteistyötä eri tahojen kanssa, esim. sosiaalitoimi, Kela
- seurakuntien tulisi pitää oma asuinkantansa mahdollisimman puhtaana: parhainta olisivat hätämajoituspaikka, johon ihmiset pääsisivät puhdistautumaan, sekä kokonaan sisäilmapuhtaat asunnot
- katse lapsiin: monet lapset ovat päivittäin epäpuhtaissa kouluissa & päiväkodeissa: jos he altistuvat jo nyt, millainen on heidän terveytensä aikuisina, jos puhtaita tiloja ei ole?
Lisää aiheesta: www.homepakolaiset.fi www.hengitysliitto.fi
