Vuoden 2022 synodaalikokousten yhteiseksi teemaksi on sovittu ”Pelastus”. Vaikka tapahtuma onkin ollut luonteeltaan lähinnä pappien (ja lehtorien) virittymiskokous, itse teema sopisi erinomaisesti koko kirkon yhteiseksi vuositeemaksi.
Edellisellä kerralla tuotettu synodaalikirja jaettiin kustannussyistä vain hiippakuntien papeille ja lehtoreille. Tällä kertaa saattaisi olla hyvä harkita sitä, että tuotettava teos olisi kaikkien kiinnostuneiden luettavissa sähköisenä versiona. Ja ehkä pohtia samalla, millä tavoin itse teeman käsittely voisi olla enemmän prosessi, joka jatkuu myös varsinaisten kokousten jälkeen. Aiheen voisi kuvitella herättävän laajempaakin kiinnostusta ja innostusta.
Synodaalikirjalla voi olla laajempaa merkitystä ja vaikuttavuutta. Itselleni näistä kirjoituksista merkittävin on ollut Tapio Saranevan Oikeudenmukaisuuden nälkä (1991). Teos toi tuolloin vapautuksen teologian haasteen Helsingin hiippakunnan synodaalikokoukseen ja on edelleen käypä, myös ja etenkin pelastusteemaan liittyen.
Vuonna 1972, kohta 50 vuotta sitten, julkaistiin kirja, jonka nimi on Pelastus ja yhteiskunta. Teoksen alkusanoissa arkkipiispa Martti Simojoki avaa sen syntytaustaa. Simojoki oli tehnyt pari vuotta aiemmin aloitteen piispainkokoukselle kansainvälisten vaikutteiden herättämänä. Aloitteessaan hän peräänkuulutti ensinnäkin tärkeimpien ajankohtaisten sosiaalieettisten kysymysten kartoittamista ja priorisointia. Tästä käsin tulisi sitten arvioida tuolloisen kirkon toimikuntarakenteen toimivuutta. Mutta ”vähintään yhtä tärkeänä” Simojoki piti ”sen selvittämistä, mitä luterilaisen uskon kannalta on ajateltava henkilökohtaisen pelastussanoman, uskonvanhurskauden, ja sosiaalieettisten kysymysten keskinäisestä suhteesta kirkon sanajulistuksessa ja sielunhoidossa”.
Jälkimmäistä tehtävää varten piispainkokous asetti työryhmän, jonka puheenjohtajana toimi John Vikström ja sihteerinä Jaakko Elenius. Työryhmän työskentelyn lopputuloksena oleva Pelastus ja yhteiskunta -julkaisu päätyy toteamaan yhtenä teesinä, että ”sosiaalietiikka ja pelastussanoma eivät voi eivätkä saa olla toistensa vastakohtia… ovat yhden ja saman kokonaisuuden orgaanisia osia”.
Näyttää siltä, että Simojoen aloitteen voisi yhä viisikymmentä vuotta myöhemmin toistaa liki sanasta sanaan. Sosiaalieettisten kysymysten kartoittaminen, painopisteiden asettaminen ja kirkon resurssien kohdentamisen arvioiminen on ymmärrettävästi jatkuva prosessi. Sen sijaan yllättävää on, että yhä edelleen on tarpeen selventää pelastuksen ”tämän- ja tuonpuoleisuutta”.
Nk. Jeesuksen tehtävänjulistus (Luuk. 4:18–19) on yhtä aikaa ja erottamatta tämän- ja tuonpuoleinen: ”Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta”. Tämä kokonaisvaltainen tehtävänjulistus on ollut jo pitkään diakonianteologinen peruskivi. Näin kirkon perustehtävä jäsennetään ja sanoitetaan myös kirkon yhteisessä Ovet auki -strategiassa.
Pelastusteema on siis hyvällä tavalla meitä kirkkona haastava. Edellä on kuvattu yhtä edelleen vallitsevaa jännitettä. Aika paljon väärinymmärryksiä, ohitse puhumista ja vastaamista kysymyksiin, joita ei kysytä, syntyy siitä, että pelastuksella voidaan tarkoittaa myös hengellisessä ja uskonnollisessa viitekehyksessä erilaisia asioita.
Pelastuksen käsitteen ymmärtämistä ja sitä koskevaa vuoropuhelua edistää, kun tarkastelussa huomioidaan kolme ydinkysymystä ja sitä, miten ihmiset itse pyrkivät jäsentämään ja sanoittamaan niitä: Mistä ihminen (luomakunta) pelastetaan (tai esimerkiksi vaikka vapautetaan)? Mihin ihminen (luomakunta) pelastetaan? Miten tämän ajatellaan tapahtuvan?
Kalle Kuusimäki
