Kulunut poikkeuksellinen vuosi on kohta päättymässä. Koronapandemia on vaikuttanut elämäämme tavalla, jota ei kukaan osannut aavistaa vuosi sitten. Kirkon piirissä olemme vahvistaneet joitain poikkeustilanteessa hyviksi havaittuja toimintoja, kuten esimerkiksi ruoka- ja keskusteluapua, ja samalla kehittäneet uusia, etenkin digitaalisia kohtaamisen ja kanssakäymisen muotoja.
Uusi Ovet auki -strategia (ks. linkki) kehottaa meitä kirkkona kohdistamaan ”diakoniaa entistä vahvemmin sinne, missä vaikeudet kasautuvat tai mihin muu apu ei ulotu”. Koronapandemian vaikutukset näkyvät vakavimmin etenkin siellä, missä vaikeuksia oli kasautunut taakaksi asti jo ennen pandemiaa.
Strategia kehottaa, että pidämme kirkkona yllä ”toivoa ihmisten elämässä ja yhteiskunnassa” ja että muistutamme ”toisen maailman äänestä”. Kirkon tehtävä on toteuttaa toivon teologiaa sanoin ja teoin, eli edistää ihmisten elämässä niitä hetkiä, jolloin Jumalan valtakunta voi murtautua keskelle ihmisen arkea.
Paradoksaalisesti ”toisen maailman äänen” välittäminen onnistuu, kun kykenemme kuuntelemaan paremmin ”tämän maailman ääntä”.
Toisen maailman äänestä ja toivosta kirjoittanut teologi Dietrich Bonhoeffer totesi jopa niin, että kristittyjen tulisi elää ”niin kuin Jumalaa ei olisi” (etsi Deus non daretur). Tämän voi ymmärtää Bonhoefferin vetoomuksena, että kristityt kasvaisivat täyteen aikuisuuteen. Sellaiseen kristillisyyteen, jossa Jumala ei ole vihoviimeinen ongelmanratkaisukeino, rukousmarionetti tai juonenkuljetuksen umpikujalta pelastava ihmeidentekijä.
Bonhoefferin peräänkuuluttama Jumala ei ole loppuratkaisuihin ilmaantuva jumala, vaan ihmisen kanssa oleva ja elävä, myös kärsivä ja toivottomuuden kokeva Jumala. ”Olemme Jumalan edessä, Jumalan kanssa ja ilman Jumalaa”.
Kertomus ihmiseksi syntyvästä Jumalasta voi merkitä monia asioita. Se viestii tässä maailmassa ihmisen elämän eläneestä Jumalasta. Jo varhain sitä on kerrottu ihmisiä muutokseen kutsuvana kertomuksena, jossa Jumala syntyy ja kasvaa ihmisissä. Jeesuksen opetukset innostivat ja innostavat edelleen ihmisiä uskomaan perimmäiseen hyvään ja elämään sitä todeksi.
Hieman yllättäen törmäsin Jeesuksen opetuksiin tunnetun historioitsija Rutger Bregmanin teoksessa Hyvän historia. Bregman ei itse usko Jumalaan tai jumaliin, sikäli hän ajattelee niin kuin Jumalaa ei olisi. Huolimatta ihmiskunnan syntiinlankeemuksesta (Bregmanilla tämä tarkoittaa ihmisen siirtymistä metsästäjä-keräilijästä maanviljelijäksi, -omistajaksi ja kaupunkilaiseksi) hän uskoo hyvyyden voimaan. Ajattelutottumuksia haastavassa teoksessaan hän rohkaisee lukijoita uskomaan toisista hyvää, olemaan maailman valo tekemällä rohkeasti ja häpeilemättä hyvää sekä uskomaan hyvän tarttumiseen. Bregmanin teos on moderni, uskonnottoman ihmisen vuorisaarna.
Jumalasta irtipääsemättömän on hyvä perehtyä Bregmanin kaltaisiin ajattelijoihin. Edistämme jatkossa yhä enemmän kirkkona hyvää yhdessä myös niiden toimijoiden kanssa, jotka ajattelevat, ettei Jumalaa ole, mutta elävät silti hyvään uskoen. Kirkkona meidän tehtävämme on uskoa häpeilemättä hyvään, tehdä häpeilemättä hyvää – ja kertoa häpeilemättä myös hyviä kertomuksia. Sellaisia kuten vaikkapa jouluevankeliumi.
Hyvä Diakonia+:n lukija, toivotan Sinulle ja läheisillesi rauhallista joulua sekä toivoa vahvistavaa uutta vuotta.
Kalle Kuusimäki
