Yksinäisyys on yleistä ja kaikenikäiset voivat tuntea yksinäisyyttä. Yksinäisyyttä saatetaan hävetä, ja se voi tuntua pelottavaltakin, eikä siitä välttämättä kerrota. Sen takia siitä pitääkin puhua enemmän. Maria Lähteenmäki on kirjoittanut Diakonia.Nyt. Näkökulmia vaikuttavaan auttamistyöhön (2022) artikkelin: Yksinäisyys – enemmän kuin kuulluksi ja kohdatuksi tulemisen perustarve. Tässä blogissa keskustelen Maria Lähteenmäen kanssa hänen artikkelistaan.
Yksinäisyys ja hyvinvointi
Yksinäisyys ja yksinäisyyden vaikutus hyvinvointiin on ennen kaikkea henkilökohtainen kokemus ja siksi sitä on vaikea tarkkaan määritellä. Maria Lähteenmäki pohti artikkelissaan yksinäisyyttä, joka on ei-toivottua yksin olemista ja miten yksinäisyyden kivun negaatiosta pääsisi irti, vapautuisi. Tähän samaan kysymykseen etsin myös itse vastauksia niiden henkilöiden kanssa, jotka kärsivät yksinäisyyden kivusta. Koronapandemia on tuonut omat haasteet yksinäisyystyöhön. Varsinkin heidän kohdallaan, joilla ei ole välineitä ja osaamista digitaalisesti pitää yhteyttä muihin ihmisiin, ulkomaailmaan.
Maria Lähteenmäki totesi, että monen ongelman juurisyynä on yksinäisyys. Tämä on totta. Yksinäisyys altistaa tutkitusti erilaisille fyysisille ja psyykkisille sairauksille, joiden vaikutukset saattavat moninkertaistaa henkilön ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden kipua. Yksinäisyys on ilmiönä monitasoinen ja systeeminen. Ei ole vain yhtä oikeaa työvälinettä yksinäisyystyöhön. Tarvitaan yksilöllinen tapa lähestyä yksinäisyyttä. Yksinäisyyden auttamistyöhön tarvitaan konkreettisia työvälineitä, tarvittaessa myös moniammatillista verkostotyötä.
Kun ei ole ketään, jolle olisi tärkeä
Maria Lähteenmäki nosti esille, miten yksinäisyyden kehä satuttaa ja sairastuttaa. Tämä on surullisen totta, kun ei ole ketään, jolle olisi tärkeä. Olen havainnut, että kuka tahansa voi huomaamattaan ajautua yksinäisyytensä pieneen taloon, kuten pieni Nyyti Nyytinen (Kuka lohduttaisi Nyytiä, Tove Jansson 1960). Jos joutuu kokemaan toistuvasti torjutuksi ja sivuutetuksi tulemista, ostrakismia, niin lopulta henkilö ei uskalla enää tulla ulos ”pienestä talostaan”, koska pelkää ”ulkona tallustelevia pelottavia hemuleita” – eli uudestaan ja uudestaan torjutuksi, sivuutetuksi tulemista. Onneksi sadun Nyyti löytää Tuitun pullopostin, josta käy ilmi, että Tuittukin on yksinäinen ja ujo. Nyyti tekee rohkean päätöksen ja uskaltaa lähteä etsimään Tuittua ja löydettyään Tuitun, heistä tulee ystäviä. Satu päättyy onnellisesti.
Työssäni kohtaan henkilöitä, jotka ovat ikään kuin Nyyti yksinäisyytensä vankina omassa pienessä talossaan. Miten onnistun luomaan niin turvallisen ilmapiirin, että henkilö uskaltaisi peloistaan huolimatta astua ulos omasta yksinäisyydestään, löytämään korvaavia kokemuksia ystävyyssuhteisiinsa? Miten onnistun vapauttamaan henkilön vertailemasta itseään toisiin ja luomalla häneen rohkeutta hyväksyä itsensä sellaisena kuin on?
Miten onnistun vapauttamaan henkilön vertailemasta itseään toisiin ja luomalla häneen rohkeutta hyväksyä itsensä sellaisena kuin on?
Epäoikeudenmukaisuus satuttaa
Haasteellista on johdattaa epäoikeudenmukaisuutta kokeneen henkilö tutustumaan oman yksinäisyyden juurisyyhyn. Yksinäisyyden taustalla saattaa olla tiedostamatonta vaille jäämisen tuskaa ja koettua epäoikeudenmukaisuutta. Tällöin henkilö saattaa olla hyvin vaativa lähellä oleville henkilöille. Hän saattaa jopa syyllistää toisia omasta yksinäisyydestään ja odottaa hyvitystä koetusta vääryydestään. Tämä on surullista, koska näin toimiessaan henkilö vain työntää lähellä olevat henkilöt kauemmaksi itsestään. Luottamuksellista suhdetta tarvitaan, että henkilö uskaltaa kertoa kokemuksistaan, vaikka diakoniatyöntekijälle, ja kohdata omassa elämässään koetut vääryydet ja vaille jäämisen kivut. Hyväksyä se, että elämä ei aina ole oikeudenmukaista. Menneisyyttämme emme voi muuttaa, mutta tulevaisuuteemme voimme vaikuttaa. Tyyneysrukouksessa on viisautta: ”Jumala, anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa. Rohkeutta muuttaa, mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan”. Armollisuus, anteeksiantava mieli itseä ja toisia kohtaan vapauttaa vastavuoroisiin ystävyyssuhteisiin.
Yksinäisyyden tunnistaminen ja selättäminen
Maria Lähteenmäki esitteli artikkelissaan erittäin ajankohtaista HelsinkiMission kehittämää Yksinäisyystyötä (2021), joka antaa työvälineitä yksinäisyystyöhön. Toimintamalli sisältää mm. asiakaslähtöiset keskustelutapaamiset ja itsenäisen työkirjatyöskentelyn, joka pohjautuu asiakkaan itse määrittelemään tavoitteeseen. Malli on osoittautunut toimivaksi, jota tukee asiakkaiden antamat palautteet toiminnan vaikuttavuudesta.
Yksinäisyystyön toimintamalli on työväline, joka auttaa turvallisesti, tavoitteellisesti ja konkreettisesti pienin askelin yksinäisyyden kivusta kärsivän henkilön löytämään itsestään selviytymiskeinoja käsitellä yksinäisyyden kipua, löytää toivo ja elämänhalu.
Yksinäisyystyön toimintamalli on työväline, joka auttaa turvallisesti, tavoitteellisesti ja konkreettisesti pienin askelin yksinäisyyden kivusta kärsivän henkilön löytämään itsestään selviytymiskeinoja käsitellä yksinäisyyden kipua, löytää toivo ja elämänhalu. Yksinäisyystyön toimintamalli sopii erinomaisen hyvin työvälineeksi niiden henkilöiden kanssa tehtävässä työssä, joilla itsellään on valmiutta reflektointiin ja sitoutumiseen tavoitteelliseen työhön. Tämän lisäksi tarvitaan myös muitakin lähestymistapoja tehdä yksinäisyystyötä, koska kaikilla ei ole voimavaroja käsitellä yksinäisyyden juurisyitä analyyttisesti.
Yksinäisyyden kipu voi näyttäytyä myös siten, että henkilö on sosiaalisissa tilanteissa äänekäs, puhuu taukoamatta, ei kuuntele toisia eikä keskity. Henkilön lähipiirin voi olla vaikea tunnistaa henkilön hallitsevan tilan ottamisen takana olevaa yksinäisyyttä. Usein tämä käyttäytyminen on defenssi, jolla henkilö peittää yksinäisyyden häpeää ja kipua.
Ryhmätilanteissa on käyttökelpoinen malli Erätauko – dialoginen keskustelu. Tällöin yksinäinen, hiljainen ja arka ryhmäläinenkin saa arvokkaan kokemuksen, ettei hänen puhettaan keskeytetä eikä puhuta päälle ja hänen puheensa jokin ajatus innoittaa seuraavaa jatkamaan samasta aiheesta. Samoin puheliaankin on mahdollista oivaltaa, miten kuunteleminen, toisten huomioiminen, madaltaa kynnystä vastavuoroisille vuorovaikutussuhteille.
Digitalisaation mahdollisuudet ja uhat
Maria Lähteenmäen tavoin olen innoissani siitä, miten digitaaliset työmuodot ovat tehneet palveluiden käyttämisen helpommaksi sekä asiakkaille että työntekijöille monella tapaa. Mitalilla on toinenkin puoli. Digiasioinnin helppous herättää huolta digisyrjäytymisen kerrannaisilmiöistä. Digisyrjäytyminen ei koske pelkästään senioreita, vaan kaiken ikäisiä. Digisyrjäytyminen koskee henkilöitä, jotka sairauden, vammaisuuden, onnettomuuden tai jonkin muun syyn takia eivät kykene hoitamaan itse digitaalisesti asioitaan. Kaikilla henkilöillä ei ole osaamista eikä varaa hankkia kalliita digilaitteita, jotta voisivat hoitaa virallisia asioitaan vahvan tunnistautumisen kautta.
Huolta lisää se, miten varmistetaan vapaaehtoisten digitukihenkilöiden luotettavuus. Digisyrjäytyminen aiheuttaa häpeää, yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kokemuksen syvenemistä. Yleinen olettamus on, että kaikilla on ajantasaiset digilaitteet ja digiosaaminen. Syrjäytymisen ehkäisemisessä Kirkon diakoniatyöllä ja ammatillisesti toimivilla järjestöillä on tilaus kehittää työntekijöidensä omaa digiosaamista ajan tasalle. Valmiutta ottaa puheeksi asiakkaiden digituen tarve ja tarjota henkilökohtaista palveluohjausta, johon kuuluu myös luotettava ammatillisesti koordinoitu matalan kynnyksen digitukipalvelu.
Yksinäisyyden kehä katkaistaan yhdessä
Maria Lähteenmäen kokemus on, että yksinäisyystyöhön ohjautuu henkilöitä muista palveluista. Tällöin yksinäisyys on ollut välillä työntekijän määrittämä ongelma muiden joukossa. Pitkittyneissä moniongelmaisissa tilanteissa henkilö itse ei välttämättä koe yksinäisyyttä suurimpana ongelmana, koska fysiologiset tarpeet sekä mahdolliset murheet talouden, mielenterveyden, päihteiden ja työttömyyden kanssa saattavat olla kaiken kattavia. Maslowin Tarvehierarkia (1943): fysiologiset-, turvallisuuden-, yhteenkuuluvuuden-, arvon annon- ja itsensä toteuttamisen tarpeet, on edelleenkin käyttökelpoinen teoria. Edellinen tarve pitää olla tyydytetty, jotta henkilö pystyisi siirtymään tarvehierarkiassa eteenpäin.
Sote-alan palveluita tarjoavat julkisen ja kolmannen sektorin lisäksi Kirkon diakoniatyö. Ongelma on se, että oikeiden palveluiden löytäminen on vaikeaa palveluiden labyrintissä. Palveluiden tuottajat eivät tunne toistensa palveluita puhumattakaan, että henkilö itse osaisi etsiä ja löytää hänen tarvitsemansa palvelun. Tarvitaan moniammatillista yhteistyötä, jossa pyritään huomioimaan henkilön tarpeet kokonaisvaltaisemmin. Yksinäisyystyö voi olla yksi osa tätä auttamismallia, kuten talous- ja velkaneuvonta, mielenterveys- ja päihdepalvelut ym. henkilön palveluntarpeesta riippuen. Palvelun tuottajien tuleekin miettiä, miten yhteistyötä tehdään tällä hetkellä vai tehdäänkö ja mitä kehitettävää siinä olisi.
Satu Pietilä
Yhteiskunnallisen työn diakoniatyöntekijä, Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymä
Kuva: Manfred Antranias Zimmer, Pixabay
Kirjoitus on osa Diakonia.Nyt -keskustelujen sarjaa, jossa diakonian ammattilaiset keskustelevat Diakonia.Nyt. Näkökulmia vaikuttavaan auttamistyöhön -kirjan artikkeleiden kanssa. Löydät sarjan aiemmat osat Diakoniaplus.fi sivun Puheenvuoroja -osiosta.
