Hahmotan diakonisen työotteen sellaisena kirkon olemisen tapana, jossa ihminen otetaan tosissaan ja elämää uskalletaan katsella sellaisena kuin se on. Tällainen olemisen tapa on sielunhoidollista olemista‒ toteutuu se sitten työntekijän tai seurakuntalaisen kautta. Diakonisen työtavan valmius konkreettiseen auttamiseen on luovuttamaton aarre. Siinä puhutaan sielunhoidon arkista kieltä. Samalla läsnä ovat enemmän tai vähemmän tunnistetusti sielunhoidon syvät pohjavirrat, Jumalan läsnäolon kuulostelu ja turvautuminen Häneen.
Sielunhoidon keskeisiä löytöjä vuosikymmenien takaa on, että ihminen on kohdattavissa vain siinä maisemassa, jossa hän sisimmässään kulkee. Kohtaaminen opettaa läsnäolijoille sitä, miten tässä hetkessä voidaan etsiä ja löytää Jumalaa, mikä tulee todeksi, mikä muuttuu lihaksi. Diakonian kentässä on aina osattu nähdä sisäisen maiseman ja ulkoisen elämäntilanteen kiinteä yhteys.
Ihmisten tarinat ja sielunhoidon kieli
Sielunhoitaja asettuu alttiiksi, hän tarjoaa toiselle tai toisille avoimen tilan, johon tulla ajatustensa ja tunteidensa kanssa. Tila on konkreettista ja mielen sisäistä. Vieraanvaraisuus-käsite luonnehtii hyvin tällaista asettumista. Sielunhoitajan ammattitaitoa on olla määrittelemättä etukäteen, mitä kohtaamisessa pitää tapahtua. Sielunhoitaja uskaltaa olla hetkessä olematta hetken lapsi – hän tekee havaintoja toisesta ja itsestään, pyrkii ymmärtämään, mitä on läsnä tässä ja nyt. Samalla hän kantaa mielessään kaikkea oppimaansa, käyttää sitä ymmärtääkseen paremmin sitä ihmistä, jonka kanssa jakaa tämän hetken.
Sielunhoidon kielivalikoima on laaja. Aina tarvitaan virittymistä sopivaan rytmiin. Katseen ja kosketuksen kieli, ei-verbaalisen kielen monet muut muodot, teologian, hengellisen ohjauksen, symbolien tai sakramenttien kieli, arkinen kieli, rukouksen, Raamatun tekstin tai musiikin kieli, tekojen kieli. Sielunhoidon kieli on mitä suurimmassa määrin kontekstuaalista. Se syntyy dialogissa, se rakentuu suhteessa traditioon ja nykyhetkeen, molempia reflektoimalla.
Ihmisten tarinoiden äärellä etsitään ja tunnustellaan Jumalan läsnäoloa usein selkäpuolen ja poissaolon kautta, pimeässä ja varovasti. Teologia on ristinmuotoista kyselyn teologiaa. Sielunhoitajan toivo on Jumalan uskollisuus, sen varassa hän rukoilee ja toivottaa siunausta. Diakonian ja sielunhoidon teologiassa Jumalaa katsellaan ja kuunnellaan sen läpi, mitä elämässä tapahtuu. Etsitään suhdetta Jumalan ja elämäntapahtumien välillä, etsitään merkityksiä ja voimaa jatkaa. Jumalasta ymmärretään vähän, mutta tunnetasolla liikkuu paljon.
Unohtaako Jumalakin?
Neljättä ikäänsä elävien ihmisten kanssa diakonian sielunhoidolliset syvyydet saavat omanlaisiaan sävyjä. Vanhan ihmisen sielunhoito on varsin vaativa laji. Kokemus elämästä on syvälle piirtynyt, ja sen sävyt ovat pitkän kehityksen tulos. Sielunhoitajan asettumista ja osaamista punnitaan, jos ihmisen maisemaa hallitsevat vahvasti luopuminen, tarkoituksettomuuden kokemus, kuoleman läheisyys. Samaan aikaan riippumattomuus, jaksaminen, terveys ja itsemääräämisoikeuden toteutuminen ovat selkeästi uhattuina tai jo murtuneet. Palettiin saattaa kuulua vielä yksinäisyyttä, kaltoin kohtelua, köyhyyttä, muistisairautta, päihdeongelmaa, itsetuhoisuutta. Loputon lista. Jumalan läsnäolon etsiminen näissä maisemissa hiljentää ja riisuu helpoista sanoista.
Kirkon saavutettavuus toteutuu toimintakykyään menettäneiden ihmisten kanssa pitkälti menemällä luokse. Kun tavoitteena on, että reilusti yli 90 % yli 75-vuotiaista asuu kotonaan, riittää vanhusdiakoniaa ja kohtaamista kovin monille toimijoille tehtäväksi. Tätä yhtälöä ei pystytä ratkaisemaan vanhamuotoisesta työala-ajattelusta käsin, diakonian sisäisenä kysymyksenä.
Diakonian ja sielunhoidon yhteistä maastoa on pyrkimys tukea ihmisarvoa silloin, kun elämä riisuu ankarasti. Ihmisen tarve dialogiin tulee keskeiseksi niissä kohdissa, joissa yksinjääminen ja ohitetuksi tuleminen ovat totta. Kun Jumalakin tuntuu unohtavan, tarvitaan toista ihmistä.
Sielunhoidon näkökulmasta tärkeänä näyttäytyy myös vanhan ihmisen mahdollisuus olla edelleen toimiva, pystyvä, aikuinen subjekti – oman olemisensa ehdoilla. Tätä voidaan monella tavalla vahvistaa, kun se pidetään mielessä. Elämäntilanteen ja elämäntarinan loputon monimuotoisuus on läsnä loppuun saakka. Kiinnostus koko tarinaa kohtaan hoitaa sielua!
Toivon tarve
Tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi ei ole klisee vaan ihmisen perustarve, jonka toteutuminen on kiinteässä yhteydessä toivon kokemiseen. Toivo ei ole abstrakti asia – vaikka onkin mielen sisäinen. Toivo todellistuu ihmisissä, turvallisuuden kokemuksessa ja avun saamisen kautta, konkreettisissa tilanteissa. Turvallisuus on tunteen lisäksi sitä, että en jää heitteille, että raha riittää leipään ja lääkkeisiin.
Martti Lindqvist korostaa kristinuskon fyysisyyttä, ja se on helppo allekirjoittaa sielunhoidon piirissä. Toisen läsnäolo tukee kokemusta Kolmannen läsnäolosta. Toivo on kosketuksen lämmössä, virren poljennossa tai ehtoollisviinin tuoksussa ja maussa. Ehtoollinen on hyvä esimerkki siitä, miten Jumalan läsnäolo tulee todeksi aistien ja sanan yhteisesti kantamana.
Elämä riisuu
Vanhan ihmisen kanssa on usein varsin luontevaa puhua kuolemasta. Se on tullut tutuksi ja todeksi jo monta kertaa elämän varrella. On toinen asia, millaisen suhteen omaan ja läheisten kuolemaan vanha ihminen on luonut. Sitä on kuunneltava ymmärtääkseen. Kuoleman teologia yksinkertaistuu sekin. Kun vanha herra kaipaa kipeästi 60 avioliittovuoden jälkeen menettämäänsä vaimoa, tai vanha rouva itkee keski-ikäisen lapsensa kuolemaa, ei ajatus ohjaudu välitilaopin erilaisiin tulkintoihin. Tärkeää on sen sijaan, miten luottavaisesti voi jättää läheisensä Jumalan käsiin ja rukoilla hänelle hyvää kuoleman rajan takana. Sielunhoitaja antaa ihmisen surra menetyksiään ja luopumisen kipeyttä. Elämän riisuva prosessi houkuttelee kärsimätöntä lohduttelemaan silloin, kun oikea lohdutus on sanatonta. Vanhan ihmisen viisaus on osaltaan luopumisen viisautta, ja sitä hänen on tärkeä saada puhua ääneen.
Millainen merkitys on ikäerolla? Kun vanhus on syntynyt -30-luvulla ja sielunhoitaja 50‒60 vuotta myöhemmin, kulttuurinen ero on melkoinen. Sielunhoitajan tehtävä on kuulla herkällä korvalla ihmisen arvomaailmaa ja elämässä opittuja selviytymiskeinoja. Vielä elää paljon niitä ihmisiä, joille avun vastaanottaminen vaatii opettelua. Ihmiskäsitys on kehittynyt kovin toisenlaisessa ympäristössä kuin nuoren kirkon työntekijän kohdalla. Suhde esim. seksuaalisuuteen tai perhekäsitys voivat nousta kovin erilaisista lähtökohdista kuin kuuntelijalla. Tärkeää on havainnoida myös sitä, millaisia mielikuvia vanhalla ihmisellä on uskosta tai kirkosta. Uskon äidinkieli avautuu kuuntelemalla tarkasti. Sielunhoitajan ei pidä olettaa ymmärtävänsä vain sen pohjalta, mikä on itselle tuttua kieltä. Vanha ihminen on hyvä opettaja.
Kun ihminen otetaan tosissaan, hänen kokemuksensa ihmisarvosta vahvistuu. Diakoninen kohtaaminen on viesti Jumalalta, joka pysyy vierellä.
Sirkku Tukiainen
sielunhoidon kouluttaja
(Kuva: Marjut Hentunen)
