Rutger Bregman, Hyvän historia – Ihmiskunta uudessa valossa. Suomentanut Mari Janatuinen. Atena 2020 (441 s.).
Lyhyesti
Historiantutkija Rutger Bregmanin uusi teos Hyvän historia – Ihmiskunta uudessa valossa tarjoaa nimensä mukaisesti uutta valoa niin ihmiskunnan historiaan kuin käsitykseen ihmisestä. Bregman haastaa laajalti jaetun näkemyksen ihmisen kelvottomuudesta ja pahuudesta. Bregman puhuu ihmisen luontaisen hyvyyden ja pro-sosiaalisuuden puolesta. Hän pyrkii osoittamaan teoksessaan, miten positiivisella ihmiskuvalla on huomattavia käytännön vaikutuksia eri elämänalueille. Sutjakkaasti suomennettu teos ansaitsee myös kirkon piirissä laajempaa keskustelua.
Laveammin
Myytti ihmisen pahuudesta
Bregman pyrkii kumoamaan teoksessaan, niin kuin hän sitä kutsuu, myytin ihmisen luontaisesta pahuudesta. Tämän myytin mukaan ihmisen hyvyys on vain ohut ja helposti pois raaputettava sivistyksen pintakerros, jonka alta paljastuu ihmisen todellinen väkivaltaan ja toisten alistamiseen pyrkivä luonto. Bregmanin mukaan tuo myytti istuu meissä sitkeästi, vaikka tosiasiat puhuvat sitä vastaan. Esimerkkinä myytin vahvuudesta hän esittää kaupunkien pommitukset toisen maailmansodan aikana. Vastoin käytännön kokemuksia ja tutkimuksia väitettiin, että pommittamalla kaupunkeja voitaisiin murentaa paitsi ihmisten rohkeus ja puolustustahto myös yhteisvastuun moraali. Odotusten vastaisesti esimerkiksi Lontoon pommitusten seurauksena ei kuitenkaan syntynyt odotettua ja pelättyä paniikkia tai moraalin rappiota. Alkoholia käytettiin vähemmän, itsemurhia tehtiin vähemmän, ihmiset auttoivat toisiaan enemmän.
Lontoon pommitusten vaikutuksista tehdyn selvityksen otsikko toteaa ytimekkäästi: ”Moraalin heikkenemisestä ei minkäänlaisia todisteita”. Raportista muistion Churchillille työstänyt henkilö kuitenkin muokkasi selvityksen pääviestin tietoisesti päinvastaiseksi perustelemaan Saksan kaupunkien pommituksia. Bregmanin mukaan rintamalinjan molemmin puolin johtajien käsitys ihmisestä oli samanlainen ja yhtä virheellinen. Hätätilanteet ja kriisit eivät suinkaan aja ihmisiä paniikkiin ja moraalittomuuteen, vaan nostavat esiin ihmisen parhaita puolia – Bregmanin mukaan ihmisen todellisen luonteen.
Bregman pyrkii kunnianhimoisella teoksellaan edistämään ajattelua ja toimintaa, jolla saamme toisistamme parhaat puolet esiin emmekä sen sijaan vahvistaisi huonoja piirteitä.
Kelvottomuusmyytillä on kuitenkin vahva jalansija. Kielteisiin asioihin painottuvilla uutisilla on taipumusta vinouttaa käsitystämme todellisuudesta. Vastaavasti tieteen puolella on vaalittu negatiivista ihmiskuvaa (esimerkiksi biologiassa nk. itsekkään geenin teoria, taloustieteessä omaa etuaan ajava nk. homo economicus). Tällä pessimistisellä ihmiskäsityksellä on aatehistoriallisesti pitkä jatkumonsa, johon myös kristinuskon piirissä ja etenkin luterilaisuudessa on liitytty.
Hobbes vs. Rousseau
Bregman hyödyntää kahta filosofia, Thomas Hobbesia (1588–1679) ja Jean-Jacques Rousseauta (1712–1778), kuvaamaan kahden vastakkaisen ihmiskäsityksen varaan rakentuvaa jännitettä. Hobbes on tunnettu näkemyksestään, että luonnontilassa ihmisen elämä on ”yksinäinen, kurja, häijy, raaka ja lyhyt”. Luonnontilassa vallitsee ihmisten kesken sota kaikkia vastaan, bellum omnium contra omnes. Ihmiset voivat saavuttaa rauhan luovuttamalla vapautensa yksittäisen johtajan käsiin. Rousseau puolestaan on tunnettu päinvastaisesta näkemyksestään: sivistys on ollut iso harha-askel, luonnontilassa ihminen oli hyvä, yksityisomistus, maanviljelys, kaupunki ja valtio erilaisine instituutioineen tekevät ihmisistä pahoja.
Bregman tarkastelee kiintoisasti ihmislajin kehitystä ja menestystä. Miksi Homo sapiens menestyi suhteessa neandertalinihmiseen, vaikka näyttää siltä, että neandertalilaiset olivat meitä vahvempia, rohkeampia ja älykkäämpiä? Bregman nojaa Dimitri Beljajevin teoriaan, joka perustuu tämän tekemiin kokeisiin villieläimen (hopeaketun) kotieläimeksi jalostamisesta, nk. domestikoinnista. Beljajevin teorian mukaan me olemme domestikoituja apinoita, Homo puppy, kuten Bregman kutsuu. Menestyksemme perustuu parempaan yhteistyökykyymme ja sosiaalisuuteemme.
Bregman marssittaa näkemyksensä tueksi kiinnostavia tutkimuksia. Esimerkiksi tutkimukset sotarintamilta näyttäisivät viittaavaan siihen, että taisteluissa vain vähemmistö sotilaista on ampunut tappaakseen. Ihmiset vieroksuvat toiseen ihmiseen kohdistettua väkivaltaa. Arkeologiset löydöt ja luolamaalaukset eivät näytä myöskään tukevan väitettä varhaisten ihmisten luontaisesta väkivaltaisuudesta.
Mutta emmekö kuitenkin pysty muihin lajeihin verrattuna poikkeukselliseen julmuuteen?
Syntiinlankeemuksen lähteillä
Bregmanin suuren kertomuksen taitekohta, ”syntiinlankeemus”, tapahtuu siinä vaiheessa, kun ihminen muuttuu metsästäjä-keräilijästä maanviljelijäksi, maanomistajaksi ja kaupunkilaiseksi. Bregman sijoittaa muutoksen ajankohdan 15 000 vuoden päähän, kun viimeinen jääkausi päättyi. Tuolloin ilmastonmuutos mahdollisti paikoilleen asettumisen: ”Kaikille oli riittävästi ruokaa. Niinpä olikin ihan loogista asettua aloilleen. Rakennettiin majoja ja temppeleitä. Syntyi kyliä ja kaupunkeja. Väestö kasvoi. Ja sitäkin tärkeämpää oli, että ihmiset alkoivat kerätä omaisuutta”.
Bregmanin teoksessa ydinkertomus rakentuu tämän kulttuurisen muutoksen rousseaulaiseen tulkintaan. Metsästäjä-keräilijät edustavat vapauden, terveyden ja hyvinvoinnin kulttuuria, kun taas maatalouden ja yksityisomistuksen kautta menetettiin paimentolaisparatiisi ja rakennettiin perusta patriarkaatille. Muutos antoi kipinän ihmisten väliselle väkivallalle. Bregman hakee tästä muutoksesta selitysvoimaa kulttuurisiin muutoksiin ja tämän hetken haasteisiin, ei ainoastaan väkivallan vaan myös uskonnon ilmentymiin.
Bregman nyrjäyttää totuttuja ajatuskulkuja kiivaalla tahdilla. Teos on monin paikoin ajattelutottumuksia haastavaa, ei vain siksi, että siinä tarjotaan kumouksellisia tulkintaikkunoita ihmiskunnan historiaan vaan myös siksi, että siinä kritisoidaan perustellusti eräitä vakiintuneita teorioita ja auktoriteetteja. Esimerkiksi olen itsekin viitannut huolettomasti Philip Zimbardon kuuluisaan vankilakokeeseen tai Stanley Milgramin tunnettuun tottelevaisuustestiin. Vankilakokeen väitettiin osoittavan, miten sopivissa olosuhteissa (vanginvartijana) tavallisesta ihmisestä kuoriutuu julma sadisti. Sähköiskutestin väitettiin osoittavan, miten tavalliset ihmiset ovat valmiita antamaan jopa kuolettavia sähköiskuja. Bregman osoittaa tutkimuksiin nojautuen, että molemmissa koeasetelma oli voimakkaasti manipuloitu. Kertomus Pääsiäissaaren katastrofista, rauhanomaisten ihmisten muuttumisesta aggressiivisiksi kannibaaleiksi osoittautuu puolestaan katteettomaksi.
Hyvältä vaikuttava paha houkuttelee
Bregman ei pelkää myöskään tarttua kysymykseen kansanmurhien kauheudesta. Eivätkö ne viimeistään osoita, että kaikenlainen hyvyys on ihmisessä vain ohut pintakerros, jonka alla peto odottaa vapautumistaan? Bregman toteaa, että holokaustin toteuttaneet ihmiset eivät olleet tahdottomia käskyjen tottelijoita vaan henkilöitä, jotka tavoittelivat teoillaan Hitlerin suosiota, ”toimivat häneen päin”. Vuosikausien mielten manipuloinnin vaikutuksesta ihmiset uskoivat edistävänsä toimillaan oikeaa ja hyvää, olevansa hyvän puolella ”valtakunnan vihollisia” vastaan. Bregman viittaa Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä seuranneeseen ja siitä kirjoittaneeseen filosofi Hannah Arendtiin: ”Arendt ei uskonut, että meissä kaikissa piilee natsi”. Sen sijaan Arendt ajatteli, että kun valitsemme hyvän sijaan pahan, meillä on tarve selittää se hyväksi. Kuten alkuperäiset haastattelunauhat näyttävät osoittavan, Eichmann oli myötäilijä, joka uskoi tehneensä jotain suurenmoista. Paha houkuttelee, koska se vaikuttaa hyvältä. Vastaavasta oli kyse myös Milgramin sähköiskukokeessa. Koehenkilöt halusivat edistää tutkijoiden toimintaa, jonka ajateltiin edistävään korkeampaa yhteistä hyvää.
Bregman toteaa, että perinteinen kelvottomuusmyytti on ajattelun ja toiminnan laiskuutta. Kun kohtaamme omissa ja muiden toimissa kelvottomuutta, on helpompaa todeta, että tällaisia me ihmiset nyt vain olemme. Sen sijaan, jos otamme lähtökohdaksi ihmisen hyvyyden, joudumme pohtimaan vakavammin, miksi pahaa on olemassa ja miten voimme paremmin edistää hyvää. Esimerkiksi sähköiskukokeessa epäinhimillisen kokeen kykenivät keskeyttämään useimmin ne, jotka puhuivat uhrille (loivat yhteyden, myötätunto) ja vastustivat kokeen ohjaajia mm. muistuttamalla heitä vastuustaan.
Yhteenkuuluvuutta vieraiden kanssa?
Näyttää siltä, että tunnemme yhteenkuuluvuutta eniten niiden kanssa, jotka muistuttavat meitä eniten. Oksitosiini-hormoni tekee ihmisistä lempeämpiä ja rauhallisempia, mutta samalla se näyttää vahvistavan vastenmielisyyttä vieraita kohtaan.
Esimerkiksi saksalaisia rivisotilaita ei toisen maailmansodan taisteluissa motivoinut natsi-ideologia vaan sotilaiden keskinäinen toveruus, lojaalius ja uskollisuus. Sama pätee Bregmanin mukaan myös terroristeihin: he ”kaipaavat tunnustusta ja haluavat tehdä hyvää perheelleen ja ystävilleen”. Radikalisoituminen tapahtuu yleensä yhdessä ystävien tai perheenjäsenien kesken.
Vauvatutkimukset näyttävät puolestaan osoittavan, että jo varhain ihminen suhtautuu vieroksuen vieraisiin kasvoihin, kieliin, hajuihin. Bregman ei innostu uudemmasta empatia-puheesta, koska empatia on varsin rajallinen tunne: tunnemme sitä ennen kaikkea lähellämme olevia ihmisiä kohtaan. Empatiaa tutkineeseen Paul Bloomiin vedoten Bregman toteaa, että sen varaan emme voi rakentaa parempaa maailmaa, vaikka sillä voidaankin saada hyvää aikaan ja välttää pahaa. Pahimmillaan ”ihmisluonnon parhaat piirteet – lojaalius, toverillisuus, uskollisuus” ajavat meidät jakautumaan sotiviksi osapuoliksi. Ystävällisyys ja muukalaisvihamielisyys ovat samalla kaltevalla pinnalla, jota valtaa pitävä voi kallistaa ihmisyyden vahingoksi.
Valta turmelee, ja ehdoton valta turmelee ehdottomasti
Viimeaikaiset tutkimukset näyttävät osoittavan, että lentävä lause vallan turmelevasta vaikutuksesta on siipensä ansainnut. Jo valta-aseman saavuttanut henkilö syö enemmän ja siivottomammin. Kun ihminen istutetaan halvemman auton sijaan kalliiseen status-autoon, jalankulkijoille ei enää annetakaan tilaa. Vallan kahvassa olevat ovat ”impulsiivisempia, egoistisempia, holtittomampia, ylimielisempiä, narsistisempia ja karkeampia kuin ihmiset keskimäärin…käyvät useammin vieraissa, kuuntelevat huonommin ja heillä on vähemmän ymmärrystä muiden näkemyksille…häpeämättömämpiä…eivät punastu”. Valta näyttää vaikuttavan aivotoimintoihin. Vallantunto häiritsee sosiaalista peilaamista, kytköstä muihin ihmisiin.
Tutkimukset näyttävät osoittavan lisäksi, että valtaapitävät suhtautuvat toisiin ihmisiin kielteisemmin ja epäluuloisemmin. Tämä vääristymä ohjaa heitä ohjaamisen, vakoilun, komentelun ja sensuroinnin johtamiskäytäntöihin.
Vastaavasti vallan puute on myös vahingollista. Ilman valtaa oleva kokee olevansa epävarmempi ja tekeytyy vähäväkisemmäksi ja tyhmemmäksi kuin onkaan.
Bregmanin mukaan suurten joukkojen innostamisen ja ohjaamisen välineinä toimivat myytit. Tässä yhteydessä hän tarkastelee erityisesti uskontoa ja ”Jumalan syntyä”. Bregmanin mukaan jumalan käsite syntyi palvelemaan valtaapitävien tarvetta kontrolloida ihmisiä. Mikä olisikaan parempi kuin kaikkinäkevä silmä, Jumala, joka tietää kaiken ja kostaa pahat teot aina kolmanteen polveen. Siinä vaiheessa, kun valtaan ja valtaa tukevaan myyttiin kytkeytyi valtaa tukeva väkivallan uhka, myyttien maailma ja ennen kaikkea valtaapitävien asema vakiintui ja periytyi.
Vaikka valistus on ollut ihmiskunnan kehityksessä huomattava edistysaskel, sekin on nojannut Bregmanin mukaan virheelliseen ihmiskuvaan. Politiikka, joka olettaa egoismin, edistää juuri egoistista käyttäytymistä. Bregmanin tavoite ei ole vaatimaton: hän pyrkii esittämään tien toisenlaisille instituutioille, jotka perustuvat valistuksen tavoin edelleen järkeen mutta toisenlaisen ihmiskuvan varaan. Tätä vaihtoehtoa hän kutsuu uudeksi realismiksi.
Uusi realismi
Ennakko-oletuksilla ja -odotuksilla, esimerkiksi oppilaisiin liittyvillä odotuksilla, on huimaava vaikutus. Eräässä tutkimuksessa osa oppilaista jaoteltiin opettajien tietämättä arpomalla niihin, joilla väitettiin olevan enemmän potentiaalia. Opettajille kerrottiin tästä muita paremmasta kyvykkyydestä mutta oppilaille itselleen ei. Opettajat kohdistivat näihin oppilaisiin enemmän myönteistä huomiota, mikä auttoi heitä menestymään. Tätä vaikutusta kutsutaan pygmalion-efektiksi.
Vastaavasti hyväksyvän, arvostavan ja kannustavan katseen vastakohtaa kutsutaan golem-efektiksi. ”Jos odotamme ihmisiltä vähemmän, katsomme heitä harvemmin. Pidämme suurempaa etäisyyttä. Hymyilemme heille vähemmän”. Golem-efektin takia ”…huonommat oppilaat jäävät entistä enemmän jälkeen, jonka vuoksi asunnottomat luopuvat toivosta ja jonka takia yksinäiset nuoret voivat radikalisoitua”. Tämä tuhoisa efekti näkyy niin kouluissa, kodeissa kuin vaikkapa työpaikoilla.
Näiden kahden efektin välillä teemme jatkuvasti valintoja: vahvistammeko toisissamme myönteistä vai kielteistä. Mitä katseemme, asentomme tai äänemme viestii? Meillä on luonnollinen taipumus peilata toisiamme, haukotella silloin, kun toinenkin haukottelee. Peilaamme myös tunteita, myönteisiä ja kielteisiä.
Pluralistiseksi tietämättömyydeksi kutsutaan sellaista hyvin tuttua tilannetta, jossa ihmiset eivät tunnusta omaa tietämättömyyttään, koska he olettavat muiden tietävän ja esimerkiksi kysymällä he luulevat paljastavansa oman ymmärtämättömyytensä, siis tyhmyytensä. Tämä ilmiö toteutuu monin eri tavoin äärimmäisyyksiin asti: ”…tällainen kielteinen kierre voi aiheuttaa…rasismia, joukkoraiskauksia, kunniamurhia, terrorismia ja diktatuurihallintojen kannattamista – ja jopa kansanmurhan”. Ihmiset eivät itse olisi valmiita hyväksymään tekoa, mutta pelkäävät olevan joukossa ainoita toisin ajattelevia. Sosiaalisen paineen vuoksi ihmiset ovat valmiita myöntymään väitteisiin, jotka tietävät vääriksi.
Miten voisimme vahvistaa myönteistä kierrettä? Bregman esittelee muutamia esimerkkejä, joissa luottamuksen kierre on toteutunut. Varsin pitkään on ajateltu, että ihmistä motivoi joko keppi tai porkkana. Tällainen ”ulkoisen motivaation ennakkoluulo” on kuitenkin viime aikoina kyseenalaistettu. Hämmentävää on, että ajattelemme kyllä itse motivoituvamme itse asiasta, kun taas muista ajattelemme, että heitä motivoi esimerkiksi raha. Tutkimukset näyttävät osoittavan varsin vakuuttavasti, että taloudelliset kannustimet voivat heikentää ihmisten sisäistä motivaatiota ja jopa luovuutta. Sillä on haitallista vaikutusta myös ihmisen moraaliin. Näiden tutkimustulosten perusteella Suomen ev.lut. kirkossa tulisi arvioida nykyisin käytössä olevan suoritusarviointijärjestelmän mielekkyys ja tehdä tarvittavat johtopäätökset.
Maailmanlaajuista huomiota on saanut mm. Buurtzorgin malli, jossa lähtökohtana on luottamus ja Bregmanin peräänkuuluttama toisenlainen, myönteinen ihmiskuva. Tätä lähtökohtaa hän suosittaa koko yhteiskunnalle. Bregman tekee kiinnostavia havaintoja koskien lasten kasvatusta ja etenkin sitä, miten leikin tilaa ja vapautta on siinä kavennettu. Esimerkit leikkisyyttä mahdollistavista leikkipuistoista ja kouluista ovat innostavia.
Bregman mainitsee esimerkkejä toisenlaisen demokratian ensiaalloista, kuten esimerkiksi kansalaisbudjetit. Osallistavaa budjetointia on kokeiltu pienessä mittakaavassa myös Suomessa. Missä asukkaat ovat olleet aidosti osallisia, kyynisyys politiikkaa ja poliitikkoja kohtaan on vähentynyt, keskinäinen luottamus on vahvistunut, kansalaiset ovat ottaneet vastuuta yhteisistä asioista, avoimuus on lisääntynyt, yhteisvastuu on vahvistunut, huono-osaisten asemaa on parannettu.
Bregmanin esimerkki vaihtoehtoisesta kriminaalipoliittisesta tiestä, norjalaisen Haldenin vankilan toimintamallista on radikaali.
Lopuksi
Bregmanin kirja on runsaudensarvi, joka haastaa lukijaa ajatusmaailman muutokseen. Vaikka kristinuskoon on kiinteästi kudottu näkemys syntiinlankeemuksesta ja ihmisen luontaisesta kehnoudesta, ehkä siinäkin teologisesti perustavampi ajatus on – tai ainakin tulisi olla – näkemys todellisuuden perimmäisestä hyvyydestä. Mikäli Bregmanin esittelemät tutkimustulokset ja niistä vedetyt johtopäätökset kestävät tiedeyhteisön kriittisen arvioinnin, teos haastaa punnitsemaan myös teologisesti piintyneitä näkemyksiä.
Bregman kertoo olevansa ateisti, joten hänen suuressa kertomuksessaan ei ole tilaa kristinuskon Jumalalle. Hän kuitenkin ammentaa avoimesti kristillisestä perinteestä. Teoksen lopussa oleva kymmenen ”käskyn” kokoelma onkin eräänlainen uskonnottoman ihmisen vuorisaarna. Siinä innostetaan lukijoita uskomaan arastelematta hyvään ja myös tekemään häpeilemättä hyvää.
Kalle Kuusimäki
