Kenan Malik avaa lukijoilleen taidokkaasti etiikan historiaa teoksessa Moraalin suuntaa etsimässä – Etiikan maailmanhistoria (Niin & näin. Tampere 2016, 473 s.). Teos on myös laadukkaasti ja vivaihtekkaasti suomennettu (Tapani Kilpeläinen, alkuperäisteos The Quest for a Moral Compass 2014). Teoksen soisi päätyvän laajempaan luentaan ja oppikirjakäyttöön korkeakouluihin.
Malik aloittaa teoksensa Ilias-runoelman syväteemasta, ihmisenä olemisen tragediasta. Ihmisten teoilla on tarkoittamattomat seurauksensa, ihmiskohtaloa ohjaavat ennalta-arvaamattomien jumalten toimet ja oikullisuus. Ihmisen tehtävänä on silti kohdata tämä elämän hallitsemattomuus ja kantaa arvokkaasti vastuunsa jumalten (olosuhteiden) vaikutuksesta huolimatta. Malikin mukaan ihmiselämän traagiset haasteet ilmenevät Olympos-vuorella tapahtuvana jumalten jatkuvana draamana. Ihmismielen sisäistä maailmaa jäsennetään ja ilmaistaan myyttisen maailman avulla.
Malik pyrkii osoittamaan, miten etiikan historian merkittävimmät muutoskohdat ovat myös yhteiskunnallisia murroskohtia. Samalla etiikan historia on kertomusta siitä, miten ihminen on jäsentänyt ja jäsentää suhdettaan maailmaan ja sen yllätyksellisyyteen.
Platonin Euthyfron-dialogissa nimihenkilön ja Sokrateen käymä keskustelu hurskauden ja jumalattomuuden käsitteistä ilmentää uudenlaista orientaatiota ja kulttuurista muutosta. Sokrateen esittämään kysymykseen kiteytyy jännite, jota teologisessa ja filosofisessa perinteessä on sittemmin pyritty ratkaisemaan: ”Rakastavatko jumalat hurskasta siksi, että se on hurskasta, vai onko se hurskasta siksi, että jumalat rakastavat sitä”. Onko jokin hyvää ja oikeaa, koska jumalat niin tahtovat. Vai rakastavatko jumalat hyvää ja oikeaa, koska se on hyvää ja oikeaa. Malikin keskeinen teesi on, ettei ihminen pääse tätä dilemmaa ja omaa viimekätistä valinnanvastuutaan pakoon, vaikka yrittäisikin siirtää vastuun jumalille/Jumalalle.
Malik esittelee ytimekkäästi eri ajattelijoiden näkemyksiä ja aatehistoriallisia kehyksiä rakentaen samalla kytkentöjä läpi eri aikakausien nykypäivään saakka. Hän hyödyntää mm. valaiseva takaumia, jotka lisäävät syklisesti lukijan tietoa ja auttavat yhdistämään aatehistoriallisia ilmiöitä toisiinsa.
Malik esittelee monoteistisia uskontoja, juutalaisuutta, kristinuskoa ja islamia, ja niiden antia moraalifilosofiseen keskusteluun. Malik tekee välillä yksityiskohtaisia (aiheen kannalta perusteltuja) ja samalla ajallisesti pitkäkaarisia havaintoja. Esimerkiksi Jeesuksen vuorisaarnaa on luettu mukautuvaisen passiivisesti tai vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen (myös uskonnollisen) haastavana. Malik itse puoltaa jälkimmäistä tulkintaa ja liittyy Terry Eagletonin näkemykseen, ettei pelastus ole Jeesuksen julistuksessa kultin, lain ja rituaalin asia ”vaan nälkäisten ruokkimista, maahanmuuttajien toivottamista tervetulleiksi, sairaiden luona käymistä ja köyhien suojelemista, kun rikkaiden väkivalta on tehnyt heistä orpoja ja leskiä”.
Malik huomioi esityksessään Paavalin merkityksen kristillisen etiikan kehittymisessä, Augustinuksen ja tämän kiistan Pelagiuksen kanssa. Hän pyrkii kuvaamaan tasapuolisesti ja lukijaa valaisten esimerkiksi hindulaisuutta ja Mahabbarata-teosta, buddhalaisuutta ja edelleen ”Mestari Kongin” (Kongzi, Kungfutse) ajattelua ja vaikutusta, islamin syntyä ja merkitystä sittemmin Euroopan renessanssille ja tieteelliselle kehitykselle. Tämän kaiken Malik onnistuu tekemään erilaisia ajattelijoita ja näkemyksiä kunnioittaen, keskeisiä historiallisia tapahtumia avaten. Lukijan kannalta tämä notkea liikkuminen ajallisesti ja globaalisti varsin laaja-alaisesti tuntuu tasapainoiselta.
Malik johdattaa lukijaa sellaisten ajattelijoiden, kirjoitusten ja ilmiöiden ääreen, joita ei aiemmin ole juurikaan etiikan oppikirjoissa käsitelty. Hän esittelee esimerkiksi aikanaan laajalti myös Euroopassa luettua, 1100-luvulla kirjoitettua ”ensimmäistä filosofista romaania” Abu Bakr Ibn Tufailin Hajj Ibn Jaqzan (Elävä, valveutuneen poika). Malik esittelee islamin piirissä vallinnutta jännitettä ihmisjärjen heikkoutta ja ilmoituksen merkitystä korostavien traditionalistien (esimerkiksi Al-Ghazali) ja järjen kykyä korostavien rationalistien (esimerkiksi Ibn Sina, lännessä Avicenna, ja Ibn Rushd, Averroes) välillä. Hän nostaa esiin ”idän Lucretiukseksi” kutsutun al-Ma’arrin (noin 973–1058), joka suhtautui kriittisesti uskonnollisiin käytänteisiin ja korosti järjen merkitystä: ”Maan päällä on vain kahta lajia: järkevä mies, uskoa vailla, uskova hurskas, vailla järjen hippuakaan”.
Malikin teoksessa moraalifilosofisen keskustelun vaihteleva ja muuttuva suhde uskontoon on keskeinen punainen lanka. Teemmekö asioita siksi, että Jumala on niin käskenyt vai siksi, että pidämme niitä hyvinä ja oikeina. Entä jos Jumala käskee tekemään jotain sellaista, jota pidämme vääränä. Uskonnollisessa kontekstissa on joillain ajattelijoilla ollut taipumusta korostaa Jumalan suvereenisuutta ja uskon merkitystä yli järjen. Esimerkiksi Lutherin ja reformaation kahtalainen merkitys (”vallankumouksellinen henki ja taantumuksellinen sielu”) selittää toisaalta eurooppalaista konservatiivisuuden juonnetta, toisaalta sitä, miten individualismin ja liberalismin henget pääsevät kukoistamaan: ”yksin kirkon ulkopuolella ja yksin suoraan Jumalan edessä” (Richard Tarnas). Malik esittelee tarkkaan Kierkegaardin muunnelmia Abrahamin ja Iisakin tarinasta (Pelko ja vavistus), joissa käsitellään Abrahamin suhtautumista Jumalan kohtuuttomaan vaatimukseen uhrata Iisak. Kierkegaardin ratkaisu korostaa uskoa äärimmäisyyksiin yli eettisten vaateiden on tunnettu. Mutta, kuten Jean-Paul Sartre kysyi, mistä Abraham (kuka tahansa ihminen) voi tietää, että juuri Jumala käskee häntä uhraamaan oman lapsensa (tekemään eettisesti väärin).
Teoksen päätösluvussa Malik käy kiintoisasti ja hieman yllättäen keskustelua C. S Lewisin kanssa. Lewisiin törmää harvemmin etiikan historian esityksissä tai moraalifilosofissa keskusteluissa. Malik viittaa Lewisin vuonna 1943 julkaistuun kirjaan The Abolition of Man, jossa Lewis puolustaa nk. luonnollista moraalilakia ja kritisoi näkemystä, että ihminen voisi luoda omat arvonsa. (Lewis olisi toisaalta ollut kiintoisa keskustelukumppani edellä mainittuun Euthyfron-dilemmaan liittyen. Lewis nimittäin keskustelee aiheesta mm. teoksessaan Kärsimyksen ongelma (The Problem of Pain): “Jos Hän ei ole (meidän sanalle antamassamme merkityksessä) ‘hyvä’, me tottelemme, jos tottelemme ollenkaan, vain pelosta – ja olisimme yhtä valmiita tottelemaan kaikkivaltiasta Paholaista” .)
Malik itse puoltaa moraalihistorian (arvojen, käsitteiden) kehittymistä ja moderniteettia. Malik ei myöskään itse pidä ongelmallisena moraaliajattelun irrottautumista Jumalasta, mutta hän myöntää, että 1900-luvun synkkä historia, ”ihmisen lankeemus”, on vienyt ”uskon ihmisen kykyyn toimia rationaalisesti ja moraalisesti”. Tämä luottamuksen katoaminen on johtanut Malikin mukaan eettisen keskustelun kaksinapaisuuteen, jossa toisessa päässä moraali ei ole muuta kuin ihmisen mieltymyksiä ja toisessa päässä taas etsitään ulkopuolista kiinnekohtaa, ”johon arvojen objektiivisuus voitaisiin kiinnittää, on se sitten Jumala tai tiede, luonto tai tuonpuoleinen”. Malik päättää teoksensa Viktor Franklin näkemykseen, jonka mukaan merkitystä ei löydetä, sen luovat ”ihmiset ja vain ihmiset”. Tällä Franklin ajatuksella Malik johdattaa lukijansa takaisin etiikan tutkimusmatkan alkuun. Moraalista kompassia tai karttaa ei Malikin mukaan ole tarjolla –”ratkaisu on meidän”. Malik siteeraa T. S. Eliotia: ”Tutkikaamme lakkaamatta siis / ja kaikki tutkiminen päättyy / kun saavumme sinne mistä lähdimme / ja näemme tuon paikan ensimmäistä kertaa”.
Historiankirjoituksessa tehdään välttämättä valintoja, ja tutkija tuo kirjoitustyöhön myös omat tulkintansa ja arvostuksensa. Tämä ei ole ongelma, kun kirjoittaja tekee valintansa tunnistaen ja tunnustaen sekä johtopäätöksensä perustellen. Malikin kirja onnistuu erinomaisesti paitsi avaamaan uusia käsitteellisiä ja aatehistoriallisia kytkentöjä myös haastamaan lukijaa vuoropuheluun.
Kalle Kuusimäki
