Professori Risto Saarisen tuore kirja Oppi toivosta (Gaudeamus 2020) tutkii toivon ilmiötä. Teos päättää trilogian, jossa aiemmat kirjat käsittelivät luottamusta ja rakkautta. Toisin kuin voisi ajatella, teossarjan lähtökohta ei ole kolmessa kristillisessä hyveessä (usko, toivo ja rakkaus) tai hyveajattelussa muutoinkaan. Saarinen analysoi toivon, luottamuksen ja rakkauden ilmiöitä länsimaisen aatehistorian ja nykykeskustelujen puheenvuorojen valossa.
Saarinen puhuu toivosta avoimuutena. Tällä hän tarkoittaa toisaalta ihmisen olemista toiminnan kohteena toisaalta minän ulottumista mahdollisiin maailmoihin. Toivo avautuu minämuotoisesta jaksamista edistävästä arkitoivosta (kuten Saarinen sitä kutsuu) ei-itsekkääksi, laajemmaksi toivoksi (Saarinen kutsuu tätä oikeutetuksi toivoksi), jolla on yhteiskunnallista muutosvoimaa.
Saarinen erottaa toiveen ja toivon käsitteet: toive on tulevaisuuteen kohdistuva tunne, toivo edellyttää ollakseen toivo tunteen lisäksi perustellun oikeutuksen. Saarinen hyödyntää oikeutetun toivon perusratkaisussaan Immanuel Kantin käsitystä järjen kaanonista. Sen mukaan tulee huomioida kolme kysymystä: 1) Mitä voin tietää, 2) Mitä minun tulee tehdä ja 3) Mitä saan toivoa. Kolmas kysymys viittaa oikeutukseen; olen oikeutettu toivomaan vain, mikäli tiedän oikein ja ryhdyn toimimaan tuon tiedon mukaisesti.
Jos henkilö toivoo oppivansa jotain toivosta, hänen tulee Kantin järjen kaanonin mukaisesti ryhtyä tutkimaan, millaista perusteltua ajattelua (tietoa) on tarjolla. Vasta tällä tavoin hänelle on oikeutus toivoa oppivansa. Jos tekeminen puuttuu, ihmisellä ei ole oikeutta toivoa. Toivon avoimuuteen kuuluu kuitenkin samalla se, että lopputulos voi olla jotain muuta kuin on ajateltu.
Saarisen mukaan Kantin järjen kaanonia olisi hedelmällistä soveltaa esimerkiksi ilmastonmuutoskeskusteluun. Kantin perusratkaisu edellyttää, että meidän tulisi ryhtyä tekemään tavoitetta edistäviä tekoja, kun tietopohja sitä edellyttää. Saarinen huomaa arvostavansa niitä opiskelijoitaan, jotka tuntematta Kantin ratkaisua toimivat kuitenkin sen mukaisesti syömällä kasvisruokaa ja suosimalla polkupyöräilyä. Oikein tekevällä on oikeus toivoa. Saarinen keskustelee teoksessaan myös ympäristöahdistuksesta etenkin suhteessa Panu Pihkalan näkemyksiin.
Uudemmasta keskustelusta Saarinen esittelee useampia toivoa käsitelleitä ajattelijoita, filosofeja ja teologeja. Lukijalle Saarinen tarjoaa tiiviin esityksen aiheen kannalta keskeisten ajattelijoiden näkemyksistä. Esimerkiksi Ernst Blochille (Das Prinzip Hoffnung 1959) toivossa keskeistä on kyky nähdä parempaa tulevaisuutta (”koti-ikävä”) ja toteuttaa sitä jo nyt. Jürgen Moltmann (Theologie der Hoffnung 1964) korostaa, että eskatologia eli lopun aikaa koskeva teologia tulee palauttaa keskeiseksi osaksi kristillisen uskon harjoittamista. Eskatologian sisältö on toivo, joka suuntautuu luvattuun tulevaisuuteen mutta tavalla, joka vaikuttaa jo nyt maailmaa muuttaen. Toivon teologia perustuu Jumalan lupaukseen siitä, että Jumalan valtakunta tulee historiallisen maailman keskelle. Wolfhart Pannenberg puolestaan korostaa toivon kollektiivisuutta: toivo suuntautuu koko maailman hyväksi. Pannenberg pyrkii vapautumaan siitä käsityksestä, että toivo olisi lähtökohtaisesti hyvän odottamista itselle.
Saarinen tarkastelee kiinnostavalla tavalla teoksessaan myös pelkoa ja epätoivoa, antiteodikeaa ja esimerkiksi utopioita. Toivoon liittyy Saarisen jäsennyksessä avoimuus ja sen myötä kriittisyys liian tarkkaan määriteltyjä ihannemaailmoja (utopioita) kohtaan. Teologian alueella tulee myös antaa tilaa avoimuudelle, sisällölliselle yllättävyydelle. Se, että ihminen kaipaa arjen ylittävää maailmaa, ei kuitenkaan merkitse kuvitellun tarkkaa määrittelyä.
Saarinen käsittelee kiintoisasti C. S. Lewisin ja J. R. R. Tolkienin fantasiakirjoituksia ja niissä havaittavaa nk. nostalgista toivoa. Niissä hyvä utopia perustuu itse asiassa paratiisilliseen menneisyyteen ollen kuitenkin samalla jotain enemmän ja toisenlaista. Tässä yhteydessä Saarinen toteaa, miten nostalginen toivo itse asiassa johtaa sykliseen aikakäsitykseen ja että tätä ei ole filosofisessa eikä teologisessa ajattelussa juurikaan pohdittu. Tämä herättää lisäpohdintoja siitä, missä määrin lineaarisena pidetty länsimainen aikakäsitys on oikeastaan lähempänä syklistä käsitystä.
Kuten Saarinen teoksessaan toteaa, suomeksi toivon käsitteestä ja aatehistoriasta on kirjoitettu vähän. Joskin Suomessa on julkaistu – tosin englanniksi – aihetta käsittelevä filosofinen tutkimus (John Patrick Day, Hope: A Philosophical Inquiry 1991). Filosofi Leila Haaparanta analysoi lyhyesti toivon käsitettä (ja Dayn tutkimusta) hiljan julkaistussa teoksessaan Rajan taju (2019). Hiljan on myös ilmestynyt kiintoisaa tutkimusta sekä filosofian että teologian näkökulmista, kuten esimerkiksi Werner G. Jeanrondin Reasons to Hope (2020) ja David Newheiserin Hope in a Secular Age (2019).
Saarisen teos tarjoaa lukijalleen paitsi haastavan matkan toivon käsitteen äärelle myös oivan mahdollisuuden kartoittaa, mitä sellaista aiheesta on sanottu, jota filosofin tai teologin olisi ehkä tarpeen asiasta ajatella. Saarisen hyödyntämä Immanuel Kantin järjen kaanon on kiintoisa ja omaperäinen tulokulma toivoon. Vasta oikeaan tietoon perustuva oikea tekeminen antaa oikeuden toivoa.
Kalle Kuusimäki
