Länsimaisen ihmisen suhtautuminen kuolemaan on muuttunut luonnollisesta, elämään kuuluvasta ilmiöstä kuoleman kieltämiseen. Esimerkiksi keskiaikana ihminen piti itseään lyhytaikaisena osana jatkuvasti uudistuvaa yhteisöä. Nykypäivän individualistisessa yhteiskunnassa ihminen joutuu kohtaamaan usein kuolemankin yksin, vailla yhteisön tukea. Olemme vieraantuneet kuolemasta, koska se on pitkälti siirretty laitoksiin ja sairaaloihin.
Lääketieteen kehittyessä ihmiselle on tullut harhakäsitys, että kuolemaa voi siirtää loputtomasti. Kuolemasta on tullut selittämätön mysteeri, siitä ei puhuta, eikä omaa kuolevaisuutta tunnusteta. Useimmat ihmiset kohtaavat vain median välittämiä väkivaltaisia kuolemia.
Kuolema herättää ihmisessä monenlaisia tunteita, kuten pelkoa, avuttomuutta ja epätoivoa. Se on tabu ja henkilökohtainen asia, josta ei juuri puhuta. Kuitenkin se saattaa kohdata ihmisen missä tahansa elämän vaiheessa. Kuoleman käsitteleminen ja kasvaminen vähitellen ajatukseen omasta kuolemasta antaa elämälle syvemmän merkityksen.
Aikamme on myös kyseenalaistanut uskonnollisen selityksen kuolemasta ja elämästä. Jokainen antaa nykyään kuolemalle, pahuudelle ja kärsimykselle oman, haluamansa selityksen. Ei ole enää yhtä oikeaa oppia hyvästä ja pahasta. Tämä merkitsee myös sitä, ettei hautajaisilla ole enää riittinä tai surun yhdistäjänä samaa merkitystä kuin ennen.
Kuolemaan liittyvät rituaalit olivat ennen surutyön käynnistäjiä. Ne auttoivat ilmaisemaan surua avoimesti, lohduttivat ja auttoivat omaisia kestämään luopumista ja kasvamaan ihmisinä. Sukulaiset ja tuttavat kävivät jättämässä jäähyväiset vainajille, joita säilytettiin kotona hautajaisiin asti. Viralliseen suruaikaan kuului yhtenä osana kirkossa käynti sekä omaisten käyttämä suruasu.
Saksalaisjuutalainen kulttuurintutkija, sosiologi Nobert Elias, on todennut, että kuolemanpelossa on aina mukana myös pelkoa siitä, että kaikki merkittävä häviää ja tuhoutuu. Tästä voisi vetää sen johtopäätöksen, että ihminen, joka on menettänyt elämänhalunsa, ei pelkää kuolemaa, vaan saattaa jopa toivoa sitä.
Kuitenkin vasta tulevat sukupolvet päättävät, mikä oli elämässämme merkityksellistä ja mikä ei. Ihmisen luoma merkitys on siinä, mitä hän merkitsee toisille, eläville ja tuleville sukupolville.
Ihminen harjoittelee luopumista monissa eri tilanteissa. Kaikki se valmentaa myös kuolemaan. Kuolema sisältää aina luopumisen näkökulman. Jostakin tärkeästä luopuminen synnyttää aina surua, minkä seurauksena ihminen joutuu muutosprosessiin. Parhaimmillaan se voi johtaa ihmisen persoonalliseen kasvuun ja kehitykseen. Näin tapahtuu kuitenkin vain, jos suostutaan kohtaamaan myös oma kuolema, eikä torjuta sitä pois omasta tietoisuudesta.
Keski-iässä kuoleman pelkoon liittyy myös pelkoa elämän loppumisesta kesken, tavoitteiden jäämisestä kesken ja läheisten pulaan jäämisestä. Pelkoon saattaa liittyä myös kysymys siitä, onko elänyt elämänsä oikein.
Psykologi Erik Ewaldsin mukaan etenkin aikuisilla ihmisillä kuolemanpeloksi luultu tila ei todellisuudessa ole fyysisen, vaan henkisen kuoleman pelkoa. Jos ihminen kokee, ettei ole elänyt elämäänsä siten, että olisi siihen tyytyväinen, on seurauksena ahdistusta. Tämä ahdistus paljastuu elämänpeloksi; ahdistuksen tarkoitus on herättää ihminen huomaamaan, mikä nykyisessä elämässä on vialla.
Kuolema paljastaa sen, mitä ihminen todella pitää arvokkaana. Kuoleman edessä koettu ahdistus voi avartaa ihmistä miettimään, mikä elämässä todella on arvokasta ja pysyvää ja mikä ei. Näin tapahtuu erityisesti silloin, jos ihminen ei pakene oman kuolemansa ajatusta, vaan suostuu käsittelemään sen herättämiä kysymyksiä. Kuoleman edessä on luonnollista pohtia kysymyksiä elämän tarkoituksesta, iankaikkisuudesta, Jumalan olemassaolosta ja omasta suhteestaan Jumalaan.
Kuolema herättää pelkoa, koska emme tiedä, mitä kuolemassa tapahtuu. Loppuuko elämä siihen vai onko mahdollisesti jotakin vielä tämän jälkeen. Se sisältää myös kysymyksen, millaista on olla kuollut. Se, mitä ihminen ajattelee Jumalan olemassaolosta, omasta suhteestaan häneen ja anteeksiantamuksesta, vaikuttaa siihen, mitä ajatuksia hänellä on kuolleena olemisesta ja kuoleman jälkeisestä elämästä.
Kuoleva ihminen, lähellä tai kaukana, muistuttaa meitä aina jollakin tapaa omasta kuolevaisuudestamme, ja sen vuoksi saattaa olla vaikea kohdata kuolevaa tai surevaa ihmistä.
Kuolemaa ajatellessa, omaa ja läheisten, ei kannata antaa epätoivon täyttää sydäntä, vaan saamme muistaa iankaikkisen elämän toivoa Jeesuksessa Kristuksessa ja elää tätä päivää läheistemme kanssa ja kiittää siitä elämän lahjoittajaa, Luojaamme.
Irene Nummela
Asiantuntija, Diakonia ja sielunhoito, Toiminnallinen osasto, Kirkkohallitus
(Kuva: Marjut Hentunen)
