Seurakuntien diakoniatyön huomattavat panostukset koronakriisissä ovat saaneet valtiovallan puolelta sekä ansaittua tunnustusta että taloudellista lisätukea. Ministeri Annika Saarikko huomioi kirkolliskokouksessa seurakuntien kyvyn toimia diakonisesti ja reagoida uutta luovalla tavalla tässä poikkeuksellisessa tilanteessa. Tuoreessa sosiaalibarometrissa järjestöjen ja seurakuntien kasvanut vastuukanto ja kumppanuus etenkin kuntien kanssa näkyy hyvin.
Syyskauden alkaessa on edessä edelleen koronapandemian suhteen epävarmuutta niin Suomessa kuin etenkin globaalisti. Maski- ja alueellisten etätyösuositusten lisäksi on hyvä varautua siihen, että keväällä kehitetyille ja opituille etäyhteyksien ylläpitotavoille on vielä pidempään tarvetta.
On sanottu, että koronapandemiassa ei ole kyse pikamatkasta vaan pitkän matkan juoksusta. Nyttemmin jotkut ovat alkaneet jo puhua maratonin sijaan ultrajuoksusta. En ole oikein innostunut tästä kielikuvasta, vaikka ymmärränkin sen tavoitteen: ei tule kuluttaa itseänsä loppuun, voimia on hyvä säästellä, vaaditaan pitkäjänteisyyttä ja kestävyyttä. Mutta jatkuva verkkainenkin juoksu voi olla kuluttavaa ja salakavalan uuvuttavaa. Puuduttavaa se ainakin on näin jääkiekkoilijan näkökulmasta.
Itselleni on ollut henkisesti helpompi orientoitua koronapandemiaan siten, että alussa tehdyt ponnistelut ja uusien toimintamuotojen innokas kehittäminen ovat olleet kuin avaruusaluksen kantoraketteja. Niillä on päästy irti maan eli vanhan toimintakulttuurin vetovoimasta. Kun irtaantuminen on tehty, on ollut lupa hengähtää ja hellittää, myös juhlistaa saavutusta. Suunnanmuutosten ja myös tarvittavien korjausliikkeiden tekeminen on tämän jälkeen helpompaa.
Keväällä mietittiin, mikä vaikutus koronakriisillä on ihmisten uskonnollisuuteen. Tätä tutkitaan tällä hetkellä myös Suomessa. Tuore tutkimus Iso-Britanniasta näyttäisi viittaavan siihen, ettei ainakaan vielä voida havaita mitään merkittävämpää muutosta. Tutkimustulokset näyttäisivät viittaavaan siihen, että kriisien keskellä uskonnolliset jäsentämis- ja selviytymiskeinot eivät ole itsestään selviä hengellisestikään orientoituneille.
Seurakunnissa kannattaa varmasti edelleenkin panostaa virtuaalihartausten ja -jumalanpalvelusten kehittämiseen ja tuottamiseen. Itse siirtäisin seuraavaksi enemmän painopistettä ja siten resursseja vuorovaikutteisiin, etenkin muita heikommassa asemassa olevien ihmisten sekä lähi- että verkon yli toteutuvien kohtaamisten, nk. hybridiyhteisöjen edistämiseen. Fyysistä läheisyyttä, esimerkiksi kosketusta, ei voi mitenkään korvata digitaalisesti, mutta sekin on parempi, jos tarjolla ei ole mitään muuta.
Meillä on mahdollista kehittää nyt yhdessä muiden toimijoiden, kuntien, järjestöjen ja yritysten kanssa uudenlaisia keinoja. Yhteiseen koronarintamaan on halukkuutta.
Riemuvuonna panostimme kirkossa lasten ja nuorten syrjäytymisen ehkäisyyn erityisellä hankerahoituksella. Olisiko nyt koronakriisissä ja etenkin sen jälkihoidossa tarvetta kirkossa vastaavalle? Valtiovalta on osoittanut arvostavansa seurakuntien diakonista toimintaa. Ajattelen, että uusien toimintamuotojen kehittämistä ja omaksumista edistäisi sitä varten korvamerkitty kirkon oma ”kantorakettirahoitus”.
Hyvää alkanutta syyskautta toivottaen
Kalle Kuusimäki
