Suomen evankelisluterilaisen kirkon taloudellisen avustamisen mekaniikka mahdollistaa diakoniatyöntekijälle subjektiiviseen harkintaan perustuvan tavan avustaa vastaanotolle saapuvaa asiakasta, huolimatta seurakuntien sisäisistä ohjeistuksista ja luoduista taloudellisen avustamisen käytännöistä asiakastyössä.
Diakonia-ammattikorkeakoulun Helsingin kampukselle valmistuneen ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon opinnäytetyönä kevään 2020 aikana toteuttamassani tutkimuksessa tutkin laadullisin menetelmin Suomen evankelisluterilaisen kirkon diakoniatyöntekijöiden subjektiivista harkintaa taloudellisen avustamisen tilanteessa. Tutkimuksessa paneuduin erityisesti niihin tekijöihin, jotka vaikuttavat diakoniatyöntekijöiden valintoihin taloudellisessa avustamisessa ja etsin vastausta siihen, millaiset asiat ja asenteet vaikuttavat taloudellisen avustamisen tilanteessa. Haastattelin opinnäytetyötä varten yksilöhaastatteluina taloudellisesta avustamisesta työkokemusta omaavia diakoniatyöntekijöitä ympäri Suomen.
Opinnäytetyö osoitti sen, mitä olin osannut ounastella itsekin tätä työtä tekevänä; diakoniatyöntekijä voi tehdä avustuspäätöksiä tunteenomaisesti, omasta viitekehyksestään käsin. Yllättävin löytö oli kuitenkin se, että taloudellisen avustamisen vuorovaikutustilanteessa diakoniatyöntekijän valintoja ohjailee erityisesti asiakkaan hänelle tarjoilema tarina. On aivan mahdollista, että diakoniatyön asiakas voi saada enemmän apua, mikäli hän on verbaalisesti riittävän lahjakas ja uskottava. Myös monet muut seikat, kuten työntekijän oma elämänhistoria, kiire ja asiakasta kohtaan tuntemat empatian tai ärtymyksen tunteet vaikuttavat siihen, kuinka hän esimerkiksi tarjotun tarinan kuulee, kuinka siihen reagoi ja millä ponnekkuudella hän asiakkaan asiaan tarttuu.
Itsekin avustustyötä tekevänä törmään omassatyössäni ja asenteissani siihen, etten näe avustettavia asiakkaita aina tasalaatuisena joukkona.
Itsekin avustustyötä tekevänä törmään omassa työssäni ja asenteissani siihen, etten näe avustettavia asiakkaita aina tasalaatuisena joukkona. Luonnollisesti tietyt avustamisen raamit pätevät, mutta sen lisäksi meillä diakoniatyöntekijöillä lienee vähintään yhtä suuri valta ja voima tehdä ratkaisuja myös tarveharkintaisesti tai peräti tunnepohjalta. Huomioitavaa on, että myös asiakas käyttää tilanteessa valtaa, vetoaa tunteisiin ja vaikuttaa.
On lisäksi kummallista, että samassa työyhteisössä samaa taloudellisen avustamisen työtä tekevät diakoniatyöntekijät saattavat toimia täysin toisistaan poikkeavilla tavoilla. Tämä oli yksi mielenkiintoisimmista tutkimustuloksista ja saa pohtimaan, kuinka tasa-arvoiseen asemaan tilanne asettaa asiakkaat suhteessa toisiinsa. Seurakuntatyöyhteisöissä usein puhutaankin persoonallisesta työotteesta. Usein se tuntuu olevan jopa jonkinlainen tavoiteltava asia. Diakonisessa taloudellisessa avustamisessa se silti tuskin toimii. Pahimmassa tapauksessa se vaikuttaa työilmapiiriin työntekijöiden vertaillessa ja kyseenalaistaessa toistensa avustamisen tapoja.
Taloudellisen avustamisen tilanteessa diakoniatyöntekijä tekee aina valintoja. Verbaalisesti lahjakas asiakas, tunteisiin vetoava elämäntarina, riittävän vaativa asiakas, auttajan ja autettavan väliset henkilökemiat ja vaikkapa työntekijän oma henkilöhistoria vaikuttavat kaikki auttamisen hetkellä. Valintojen tekemisen mahdollisuus ei ole aina pelkästään positiivinen asia auttajan näkökulmasta. Diakonisen taloudellisen auttamisen harkinnanvaraisuus on samaan aikaan mahdollisuus ja taakka. Työntekijä on usein melko yksin päätöstensä kanssa ja tasapainoilee tietoisena niistä vaikuttimista, joiden hän on antanut vaikuttaa eri asiakkaiden kohdalla. Diakonisesta taloudellisesta avustamisesta puuttuvat tiukat normistot luovat auttamistilanteeseen usein näennäisen päätöksenteon helppouden, mutta samaan aikaan rajattomuus ahdistaa ja auttamistyö kuormittaa.
Taloudellisen avustamisen tilanteessa diakoniatyöntekijä tekee aina valintoja. Harkinnanvaraisuus on samaan aikaan mahdollisuus ja taakka. Työntekijä on usein melko yksin päätöstensä kanssa ja tasapainoilee tietoisena vaikuttimista.
Asiakastilannetta tarkastellessa niin meissä työntekijöissä kuin myös asiakkaissa on eroja. Se, miten tarinan antaa vaikuttaa on tietysti työntekijäkohtaista. Toiset tiedostavat herkemmin ulkopuoliset vaikuttimet ja pyrkivät niistä erilleen. Toiset eivät häiriinny niistä, vaan hyväksyvät ne osaksi päätöksentekoa. Molemmat tavat ovat yhtä oikein, koska systeemi itsessään sallii ne. On voitava sanoa ääneen, että systeemi on tulkinnanvarainen ja pahimmillaan asettaa asiakkaat epätasa-arvoiseen asemaan keskenään. Sekin lienee mahdollista, että asiakas voi joskus jäädä kokonaan vaille apua, jos hän ei tarpeeksi taidolla ja tunteella kykene kertomaan tarinaansa.
Miksi meidän on niin vaikeaa käydä taloudellisesta avustamisesta arvioivaa ja avointa keskustelua? Miksi asioiden jakaminen saa meidät puolustuskannalle?
Voisiko diakonisen taloudellisen avustamisen heikkouksiin puuttua? Haluammeko sitä edes lopulta? Aika usein kuitenkin on niin, että soveltamisen mahdollisuus avustustyössä on ennen kaikkea rikkaus ja asiakkaan etu. Mutta miksi meidän on silti niin vaikeaa käydä taloudellisesta avustamisesta arvioivaa ja avointa keskustelua? Miksi asioiden ja omien toimintatapojen jakaminen herättää tunteita ja saa meidät puolustuskannalle? Väitän, että juuri toteuttamistapojen kirjavuus sekä taloudellisen avustamisen rajattomuus ja sen myötä riski asettaa itsensä suurennuslasin alle sinetöivät huulemme. Se jo itsessään on omiaan lisäämään kuormitusta. Jos diakoniatyöntekijät lisäksi kokevat taloudellisen avustamisen ahdistavana, kuten tutkimustuloksista selvisi, on rakentavan keskustelun avaaminen kokonaiskirkollisella tasolla enemmän kuin tärkeää.
Auttajakin on ihminen. Hänellä on asenteita, ennakkokäsityksiä, iloja, suruja, elettyä elämää ja vaikeita kokemuksia. Juuri diakoniatyön vastaanotolla tällainen inhimillisyys voi ja saa näkyä. Omakohtaiset kokemukseni asiakasvastaanottotyöstä ovat hyvin samanlaisia kuin haastattelemieni diakoniatyöntekijöiden. Asiakkaan kertoma tarina vaikuttaa minuun ja tekemiini valintoihin. Diakoniatyössä käytetään usein sanaparia `”diakoniset perusteet”. Nuo kaksi sanaa kätkevät sisälleen oikeastaan koko diakonisen päätöksenteon. Tasapainoilemme auttamistilanteessa sillä kuuluisalla harmaalla alueella. Suurinta osaa toistuva eettisesti kestävimmän ratkaisun etsiminen kuormittaa, joillekin se avaa aina uudelleen erilaisia auttamisen mahdollisuuksia. Ja lopulta me olemme itsekin osa tarinaa, niin asiakkaan kuin omaamme. Ehkä meidän pitäisikin suhtautua taloudelliseen avustamiseen kuin työvälineeseen; hetken mahdollisuutena kulkea vierellä, ojentaa käsi ja kuulla elämäntarina.
Taru Myllymäki
Diakoniatyöntekijä, Parkanon seurakunta
