Diakonian teologian tulkinta 2020-luvun kontekstissa

Mies nukkuu alikulkusillan penkillä. Pieni lapsi leikkii penkin päädyssä. Tiiliseinällä on graffitteja sekä maalaus enkelistä katsomassa nukkuvaa miestä.

Eurooppalaisen diakonian konteksti. Nyt.

Eurooppalainen hyvinvointi yhteiskunta on nykyisellään haastettuna esimerkiksi koronapandemian jälkihuollon ja Venäjän Ukrainassa aloittaman hyökkäyssodan myötä. Euroopassa on useita maita, joissa ymmärrystä demokratiasta voidaan luonnehtia kyseenalaisena. Maailman laajuisesti voidaan nähdä, kuinka ymmärrys demokratiasta kärsii laskevaa trendiä ja kymmenissä maissa ihmiset kokevat ilmaisun vapauden kaventuneen.

Tällaiset teemat nousivat esiin Helsingissä pidetyn Eurodiaconia -konferenssin paneelissa, joka käsitteli toivon horisontteja Euroopassa. Keskeiseksi pohdinnaksi paneelissa muodostui kysymys siitä, mikä on diakonian rooli toivon tuojana. Osaltaan pohdittiin, miten diakonia voisi säilyttää profeetallisen äänensä maailman myllerryksessä sekä mikä on diakonian rooli poliittisena toimijana.

Mieleni virittyi pohtimaan, milloin heräämme Euroopassa siihen, että vapautuksen teologian periaatteilla olisi kutsua ja käytäntöä eurooppalaiseen ajankohtaiseen diakoniakeskusteluun. Diakonian positioituminen sortavia rakenteita vastaan taistelemisessa ja riistettyjen vapauttamisessa antavat juuret, teologian ja lähtökohdan diakonian teologian tulkinnalle myös suomalaisessa diakonian teologiassa juuri nyt. 

Näissä mietteissä palasin lukemaan Jyri Komulaisen artikkelia ”Diakonia osana kirkon kokonaisvaltaista missiota”, joka on Diakonia. Nyt. -kirjan ensimmäinen artikkeli. Ei siis liene yllätys, että mieleni sinkoili innostuneisuudesta lukiessani Komulaisen kritiikkiä diakonian teologian pysähtyneisyydestä ja jämähtäneisyydestä – ainakin osittain – vanhentuneista tulkinnoista, jotka estävät laaja-alaisen diakonian ymmärtämistä evankelis-luterilaisen kirkon kokonaisvaltaisen mission keskiössä.

Kutsu diakonian teologian uudelleen määrittelemiseen

Artikkelin aluksi Komulainen nostaa esille kaksi laajaa teologisen ymmärryksen ongelmaa, jotka vinouttavat suomalaista keskustelua diakoniasta. Komulaiselta kritiikkiä saavat sekä ymmärtämättömyys kristinuskon painopisteen rakentumisesta globaaliin etelään sekä vanhentunut ymmärrys diakonian teologista. Yhdessä nämä vajavaiset käsitykset johtavat tilanteeseen, joka Komulaisen mukaan haastaa diakonian laaja-alaisen ymmärryksen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kokonaisvaltaisen mission ytimenä.

Artikkeli esittelee kirkon virkakäsitteen rakentumisen ja sen historialliset vaiheet tuoden esille, kuinka diakonia lähimmäisen rakkauden toteuttaja on uudemman tutkimuksen valossa liian kapeasti ymmärretty. Tutkimusten kautta Komulainen osoittaa, että diakonia vaikuttaa alun perin olleen nykyistä kokonaisvaltaisemmin ”evankeliumin palveluksessa”. Samalla kirjoittaja muistuttaa, että diakonian kapea-alainen tulkinta on johtanut luterilaisen virkateologian vääristymiin. Komulaisen mukaan pappisviran korostaminen historiasta nykypäivään näyttäytyy osin vallankäytön kysymyksenä, jossa diakonian merkitystä ja roolia kapeutetaan yleisluontoiseksi toiminnaksi kirkon ulkokehälle. Syvimmältä olemukseltaan laaja-alainen diakonia on kirkon työn ja koko olemassaolon syvin missio. Tämän mission toteutuminen kuitenkin vaatisi diakonian uudelleen ymmärryksen rakentamista ja vahvempaa sanoittamista.

Artikkelin kantavat kirjallisuuslähteet muodostuvat sekä suomalaisesta tutkimuksesta että kansainvälisestä kirjallisuudesta, joka sekin on suomalaisten diakonian tutkijoiden monipuolisesti tuntemaa. Jaan osittain Komulaisen kritiikin siitä, että suomalaiseen diakonian teologian ymmärrykseen ei ole riittävästi rantautuneet ymmärrys kristinuskon painopisteiden muuttumisesta tai diakonian teologian laajentunut ymmärrys. Nähdäkseni ongelma ei kuitenkaan ole siinä, että teologisen tutkimuksen keskustelua, ymmärrystä ja osaamista aihepiireistä ei Suomessa olisi. Sen sijaan haastekohta vaikuttaa olevan siinä, että tutkimuksen jo osaltaan toistakymmentä vuotta sitten esiin nostamat asiat, eivät ole kiinnittyneet kirkon diakonian teologiaan ja käytänteisiin.

Komulainen päätyy artikkelissaan pohtimaan, tulisiko diakonian teologia tulkita uudelleen. Hän nostaa lähtökohdiksi raamatullisen nyky-ymmärryksen tulkinnan diakonian laaja-alaisuudesta jo alkukirkossa.

Millaista olisi se diakonian teologia, joka rakentuu siellä missä se todella tapahtuu, niiden henkilöiden kanssa, jotka sitä harjoittavat sekä yhtä lailla heidän, jotka saavat tukea, osallisuutta tai kuulumisen kokemusta diakonian kautta?

Ajattelen, että diakonian teologian uudelleen tulkintaa olisi mahdollista tarkastella vielä rohkeammin. Diakonian teologian uudelleen määrittely kutsuu osaltaan teologiseen oppiainerajat ylittävään analyysiin, ja osaltaan myös laajempaan poikkitieteelliseen keskusteluun diakonian asemoinnista monitieteisenä tieteenä. Uskoakseni diakonian teologia saisi uusia sävyjä myös yhdessä rakennetun teologisoinnin äärellä. Millaista olisi se diakonian teologia, joka rakentuu siellä missä se todella tapahtuu, niiden henkilöiden kanssa, jotka sitä harjoittavat sekä yhtä lailla heidän, jotka saavat tukea, osallisuutta tai kuulumisen kokemusta diakonian kautta? Tällainen diakonian teologia tuo konkreettisesti esille ”rakenteisiin pureutuvaa ja yhteiskunnallista muutosta edistävää” profeetallista diakoniaa, jota Komulainenkin artikkelissaan maalailee.

Artikkelissa tulevat esille myös kirkon ydintyö ja diakonian ajankohtaiset tehtävät. Komulainen muistuttaa, että Kristus on läsnä niin velkaneuvonnassa kuin ilmastonmuutoksen torjunnassakin. Omalta tutkimusalueeltani huomaan, että yhteiskunnallinen tai sosiopoliittinen sielunhoidon suuntaus puhuu samaa kieltä kuin vapautuksen teologia ja Komulaisenkin esiin nostama profeetallinen diakonia. Yhteiskunnallisen tai sosiopoliittisesti orientoituneen sielunhoidon näkökulmasta ihmisen kohtaaminen pureutuu esimerkiksi valtasuhteiden ja elinympäristön tarkasteluun. Sielunhoidon fokuksena on esimerkiksi ihmisen perimmäiset kysymykset siitä, mistä löytää voimaantuminen oman identiteetin rakentumiseen silloin kun syystä tai toisesta joutuu itse elämään yhteiskunnallisessa marginaalissa. Yhteiskunnallisen sielunhoidon 2020-luvun suomalaisessa kontekstissa voisi kohdentua esimerkiksi koronakriisin jälkihoitoon, Venäjän hyökkäyssodan aiheuttaman sotastressin, pakolaiskriisin ratkaisemiseen tai ilmastoahdistuksen sanoittamiseen. Sielunhoidon tutkimuksessa ja viitekehyksissä on paljon sellaista ammennettavaa, josta myös diakonian teologian uudelleen muotoilu saisi pontta ja kontekstialisointia tämän vuosituhannen nykyvuosikymmenelle.

Kenen hätä on suurin?

Komulainen haastaa artikkelissaan nostamaan Jeesuksen olemassaolon tavan kohtaamis- ja auttamistyön esimerkiksi. Millaisia olisivat kohtaamiset, ymmärrys diakoniasta tai kirkon missiosta, jos kaiken lähtökohtana olisi radikaali tasa-arvoisen kohtaamisen vaade? Jeesuksen esimerkki on todella yksinkertainen, mutta samalla radikaali, sillä se haastaa kohtaamaan yksilön tämän omassa kokemusmaailmassa juuri sellaisessa elämän todellisuudessa, kun hän sillä hetkellä on. Kohtaamaan ihmisen ihmisenä, tämän omassa elämän todellisuudessa käsin. Köyhien kirkko nousee osaltaan Komulaisen hahmotteleman diakonisen kirkon kokonaisvaltaisen mission keskiöön. Useiden erilaisten näkökulmien kautta artikkeli asemoi diakonian toivon tuojaksi kaikkein toivottomillekin, rakkauden sanoman viejäksi kaikkein köyhimmällekin.

Tällaista radikaalia hyväksyntää on käytännöllisen teologian parissa kutsuttu tervetulleeksi toivottamisen teologiaksi: Siellä, missä ihminen tulee hyväksytyksi ja kokee tulleensa perimmäisellä tavalla tervetulleeksi, siellä ihminen voi kokea myös tulleensa rakastetuksi ja armahdetuksi. Professori John Swintonin tutkimuksissa korostuu näky siitä, kuinka monenlaiset ihmisryhmät voivat ajautua nykymaailmassa yhteiskunnallisesti marginaalisiin asemiin. Tällöin hyväksyntää ja kokemusta tervetulleeksi toivottamisesta kaipaavat monet elämän erilaisten rajoitteiden kanssa elävät ihmiset. Elämän mukana tuomat rajoitteet voivat olla pysyväluonteisia tai ajassa ohi meneviä, mutta potentiaalisesti ne voivat koskettaa meistä ketä tahansa.

Kirkkojärjestys velvoittaa diakoniaa olemaan siellä, missä hätä on suurin. Komulaisen artikkeli tuo ottaa vahvasti kantaa tämän tehtävän puolesta. Artikkelissa kirkon kokonaisvaltainen missio määrittyy nimenomaan laaja-alaisesta diakonian ymmärryksestä käsin, joka rohkeasti tarttuu toimeen sorrettujen puolesta. Nämä näkökulmat ovat helposti allekirjoitettavissa sekä kokonaiskirkon että diakonian ydin tehtäviksi.

Huomisen diakonian määrittely

Oma pohdintani Eurodiaconian konferenssin jälkeen kohdentuu vielä toisenlaiseen diakonian lähtökohtaan: Eikö diakonian paikka ole erityisesti myös hädän torjunnan tasolla? Eikö diakonian paikka ole myös olla ennaltaehkäisemässä sitä, että hätä ei kasvaisi niin suureksi, että kukaan ei enää auta? Vaikka diakonian luonteeseen kuuluu osaltaan ”viimeisen luukun” rooli, eikö lopulta ole myös niin, että syvältä olemukseltaan diakonia on – tai sillä on vahvaa potentiaalia olla – se luukku, joka ennalta ehkäisee, tukee, ohjaa ja kannattelee jo ennen kuin romahdus ihmisen elämässä tapahtuu? 

Laajemmin katsottuna Diakonia.nyt -kirjan artikkelit kuvaavat diakoniatyöntekijöitä herkkävaistoisiksi kokeilijoiksi, jotka usein aistivat yhteiskunnalliset muutokset, jo ennen kuin kriisit ovat uutisten myötä koko kansan silmillä.

Millaista olisi sellainen diakonian teologia, jossa osaltaan tunnistettaisiin diakonian moninainen profiloituminen paitsi köyhien, riistettyjen ja sorrettujen auttajana, myös hädän, ahdistuksen ja inhimillisen kärsimyksen ennalta ehkäisijänä. Kenties tällöin on tilaa myös sille diakonian ymmärrykselle ja teologialle, jota Diakonia. Nyt. -kirja kokonaisuudessaan sanoittaa. Laajemmin katsottuna kirjan artikkelit kuvaavat diakoniatyöntekijöitä herkkävaistoisiksi kokeilijoiksi, jotka usein aistivat yhteiskunnalliset muutokset, jo ennen kuin kriisit ovat uutisten myötä koko kansan silmillä. Diakoniatyö on usein ketterää, kokeilevaa ja yksilön sen hetkisistä tarpeista nousevaa. Uusien avausten myötä mahdollistuu inhimillinen ennalta ehkäisy, jolloin hätä ei hajota ihmistä.

Itse luen Komulaisen artikkelia diakonian tutkijan silmin. Minulle artikkeli edustaa kutsua yhteisesti diakonian teologian uudelleen määrittelyyn sekä kontekstualisointiin suomalaisen diakonian todellisuuteen juuri nyt. Tämä kutsu on avoin eri oppialoille ja oppiaineille. Ennenkaikkea se on kutsu vuoropuheluun siitä, miten tutkimuksellinen tieto ja ymmärrys jalkautuvat kirkon päätöksentekoon, arjen teologiaan ja ymmärrykseen siitä, mitä laaja-alainen diakonia on.

Suvi-Maria Saarelainen

TT, dosentti, yliopistonlehtori, varajohtaja, Itä-Suomen yliopisto UEF

hallituksen puheenjohtaja, Diakonian tutkimuksen seura DTS

Kirjoitus on osa Diakonia.Nyt -keskustelujen sarjaa, jossa diakonian ammattilaiset keskustelevat Diakonia.Nyt. Näkökulmia vaikuttavaan auttamistyöhön -kirjan artikkeleiden kanssa. Löydät sarjan aiemmat osat Diakoniaplus.fi sivun Puheenvuoroja -osiosta.

Kuva: Alan / Pixabay