Olen kutsunut tätä aikaa, jota nyt elämme, kasautuvien kriisien aikakaudeksi. Ilmastonmuutos ja ympäristökriisi, koronapandemia, inflaatio, Ukrainan sota, sodan pelko, energiakriisi ja sodan myötä vauhdittunut globaali ruokakriisi koskettavat meitä maailmanlaajuisesti.
Kriisien rinnalla on käynnissä valtakunnallisia muutosprosesseja, jotka tulevat haastamaan myös kirkkoa. Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus, Suomen historian yksi ehkä merkittävimmistä hallinnollisista uudistuksista, tulee todeksi ensi vuoden alusta. Haastavaa sosiaaliturvauudistusta viedään eteenpäin myös seuraavan hallituskauden aikana. Kirkon jäsenkehitys merkitsee paitsi talouden kiristymistä myös yhteiskunnallisen aseman muutosta. Nämä ovat esimerkkejä sellaisista haasteista, jotka kutsuvat ja osin pakottavat myös kirkkoa muutokseen ja uudistumaan. Mutta ne kutsuvat kirkkoa myös muuttamaan ja uudistamaan niin omaa toimintaa kuin yhteiskuntaa.
Pelastus tänään
Vuonna 1972, 50 vuotta sitten, julkaistiin kirja, jonka nimi on Pelastus ja yhteiskunta. Teoksen alkusanoissa arkkipiispa Martti Simojoki avaa sen syntytaustaa. Simojoki oli tehnyt pari vuotta aiemmin aloitteen piispainkokoukselle kansainvälisten vaikutteiden herättämänä. Aloitteessaan hän peräänkuuluttaa ensinnäkin tärkeimpien ajankohtaisten sosiaalieettisten kysymysten kartoittamista ja priorisointia. Tästä käsin tulisi sitten arvioida kirkon tuolloisen toimikuntarakenteen toimivuutta. Mutta vähintään yhtä tärkeänä Simojoen mukaan oli selvittää, ”mitä luterilaisen uskon kannalta on ajateltava henkilökohtaisen pelastussanoman, uskonvanhurskauden, ja sosiaalieettisten kysymysten keskinäisestä suhteesta kirkon sanajulistuksessa ja sielunhoidossa”.
Jälkimmäistä tehtävää varten piispainkokous asetti työryhmän, jonka puheenjohtajana toimi John Vikström ja sihteerinä Jaakko Elenius. Työryhmän työskentelyn lopputuloksessa, Pelastus ja yhteiskunta -julkaisussa todetaan, että ”sosiaalietiikka ja pelastussanoma eivät voi eivätkä saa olla toistensa vastakohtia… ovat yhden ja saman kokonaisuuden orgaanisia osia”.
Simojoen aloitteen voi edelleen asettaa kirkollemme liki sanasta sanaan. Sosiaalieettisten kysymysten ja haasteiden kartoittaminen, painopisteiden asettaminen ja kirkon resurssien kohdentamisen arvioiminen onkin ymmärrettävästi jatkuva prosessi ja tehtävä.
Sen sijaan hieman yllättävää on, että yhä edelleen on tarpeen selventää pelastuksen ”tämän- ja tuonpuoleisuutta”. Yhä on taipumusta puhua pelastuksesta ja siten kirkon tehtävästä vain tuonpuoleisena taivaaseen pääsyä koskevana asiana. Synodaalikokousten teemana on tänä vuonna ”Pelastus”, mikä osaltaan toivottavasti edesauttaa kokonaisvaltaisen pelastuksen sanoittamista ja jäsentämistä kirkossamme.
Diakonianteologiassa jo pidempään ja nyttemmin myös kirkkomme Ovet auki -strategiassa keskeisenä missioymmärryksen kulmakivenä on nk. Jeesuksen tehtävänjulistus (Luuk. 4:18–19). Tuo tehtävänjulistus on yhtä aikaa ja erottamatta tämän- ja tuonpuoleinen: ”Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta”.
Pelastuksen käsite haastaa meitä kirkkona hyvällä tavalla jatkuvasti. Pelastuksen käsitteen ymmärtämistä ja sitä koskevaa vuoropuhelua voidaan helpottaa huomioimalla seuraavat kolme ydinkysymystä, jotka avaavat pelastuspuheen rakennetta.
Mistä (yksilö, yhteiskunta, luomakunta) tulisi pelastaa?
Mihin tulisi pelastaa?
Miten tämä tapahtuu?
On tärkeää kuunnella ja antaa tilaa sille, millä tavoin ihmiset itse – vaikkapa diakonisissa ja sielunhoidollisissa kohtaamisissa – pyrkivät jäsentämään ja sanoittamaan sitä, mistä, mihin ja miten heidät tulisi pelastaa. Yksi esimerkki tästä. Häpeää käsittelevässä teologisessa keskustelussa on ymmärretty, että ihmisiä ei aina paina niinkään syyllisyys kuin häpeä, kelvottomuuden, kelpaamattomuuden, riittämättömyyden ja alemmuuden tunne. Millä tavoin tämän voisi huomioida seurakunnan toiminnassa? Miten jumalanpalveluksen rakenteessa ja kirkkotilassa? Monissa kirkkotiloissa kastemalja ottaa vastaan kirkkoon saapuvan ja muistuttaa osaltaan kasteesta. Voisiko myös jumalanpalvelus alkaa yhteisen ripin sijaan sellaisella Jumalan armon vakuutuksella, joka huomioisi myös häpeän tunteen? Millä tavoin ihminen saa konkreettisen kokemuksen siitä, että hän todellakin on osa yhteisöä, sen hyväksytty ja arvostettu jäsen? Että kelpaan Jumalalle ja muille? Ehtoollispöytä tarjoaa yhden yhteisen ja yhdistävän muodon, muitakin tarvitaan.
Kesti kauan ennen kuin pystyin kuulemaan ja ymmärtämään, mistä Herran siunauksen kaksinkertaisessa pyynnössä oikeastaan on kyse: ”…Herra kirkastakoon kasvonsa … Herra kääntäköön kasvonsa…”. Siinä ihminen pyytää Jumalaa katsomaan itsensä tai toisen ihmisen puoleen armollisin ja rauhoittavin kasvoin, siis näkemään ja hyväksymään ihmisen. Luther siirsi Herran siunauksen jumalanpalveluksen loppuun. Varhaisessa kristikunnassa piispa luki sen diakonin lukeman esirukouksen päätteeksi. Molemmat puoltavat paikkaansa, mutta itse ajatus Jumalan (ja seurakunnan) hyväksyvästä katseesta kuuluisi ehkä nykyistä vahvemmin jo jumalanpalveluksen alkuun.
Kirkon diakoninen tehtävä
Kokonaisvaltainen näkökulma pelastukseen näkyy siinä, miten olemme määritelleet diakonisen kirkon tehtävän.
Diakoninen kirkko:
- auttaa ja tukee haavoittuvassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä,
- toimii oikeudenmukaisuuden, yhdenvertaisuuden ja rauhan puolesta,
- rakentaa hyvää elämää edistäviä yhteisöjä sekä
- varjelee luomakuntaa.
Kirkon diakonisen toiminnan suuntaviivat olemme asettaneet seuraavasti:
1. Tuemme haavoittuvassa tilanteessa olevia
- Tuemme haavoittuvassa tilanteessa olevia ihmisiä löytämään ja vahvistamaan omia voimavarojaan toimijoina.
- Autamme ihmisiä saamaan tarvitsemansa tuet ja palvelut. Toimimme yhdessä heidän kanssaan olosuhteiden ja palveluiden parantamiseksi.
- Kehitämme ja vahvistamme etsivän ja osallistavan työn toimintamalleja.
2. Edistämme sosiaalisesti ja ekologisesti kestävää kehitystä
- Sitoudumme toiminnassamme YK:n kestävän kehityksen Agenda2030:n tavoitteiden edistämiseen.
- Toimimme oikeudenmukaisesti, tasavertaisesti, syrjimättä ja kiusaamatta.
- Otamme todesta ihmisten hädän, välitämme siitä tietoa ja vaikutamme poliittiseen päätöksentekoon köyhyyden vähentämiseksi ja yhteiskunnallisten epäkohtien korjaamiseksi.
3. Vahvistamme yhdessä tekemistä
- Vahvistamme yhteisöllisiä toimintatapoja, jotka antavat ihmisille mahdollisuuksia toimia ja tehdä hyvää, tunnistaa ja vahvistaa omia voimavarojaan sekä kokea osallisuutta ja merkityksellisyyttä.
- Varustamme ihmisiä toimimaan vapaaehtois- ja kansalaistoiminnan innostajina ja mahdollistajina.
- Vahvistamme ja rakennamme uusia kumppanuuksia oppilaitosten, kuntien, hyvinvointialueiden, järjestöjen, yritysten, valtionhallinnon, kirkkojen ja uskontokuntien kanssa.
Uudistava ja uudistuva kirkko
Viime aikoina ekumeenisissa keskusteluissa kirkon tehtävää, missiota, on hahmotettu transformaatio-käsitteen avulla. Latinasta juontuva transformaatio-termi viittaa muutokseen ja uudistumiseen. Tällä termillä kirkot ovat halunneet viestittää sekä toimijassa että toimintaympäristössä tapahtuvaa muutosta. Kirkko uudistuu ja uudistaa, muuttuu ja muuttaa.
Diakonian kannalta kiintoisaa on nykyään yhä vahvemmin jaettu sellainen ymmärrys evankeliumin ja pelastuksen kokonaisvaltaisuudesta, joka huomioi myös sosiaaliset ongelmat ja niitä aiheuttavat yhteiskunnalliset tekijät.
Aika ajoin ilmenee voimakkaitakin pyrkimyksiä suitsia kirkkomme sosiaalieettistä orientaatiota ja pyrkimystä vaikuttaa myös rakenteellisiin ongelmiin. Tuolloin on tarpeen muistuttaa, että kristittyjen ja kirkon tehtävänä on olla olennainen osa myös sitä muutosvoimaa, joka uudistaa niin yhteiskuntaa kuin luomakuntaa.
Alussa mainitsemani kriisit ja yhteiskunnalliset murrokset haastavat myös meitä kirkkona muutokseen ja uudistumaan. Koronapandemia osoitti, että seurakunnissa on tarvittaessa suurtakin muutosvalmiutta. Kuntia, seurakuntia ja uusia hyvinvointialueita yhdistää hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen tavoite. Nyt on otollinen aika arvioida seurakuntien roolia ja toimintoja uusiksi etenkin suhteessa rakentuviin hyvinvointialueisiin ja uudistuviin kuntiin. On myös odotettavissa, että sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus tuottaa monenlaisia murrosvaiheen haasteita. Tällöin seurakuntia tarvitaan tukemaan ihmisiä niin palvelujen löytämisessä ja käyttämisessä kuin kehittämään uudistusta toimivammaksi.
Kalle Kuusimäki
Johtaja
Diakonia ja yhteiskunta
Toiminnallinen osasto
Kirkkohallitus
