Voisivatko vastavuoroisuuden ja tasavertaisuuden periaatteet toteutua diakoniassa paremmin, kysyy Risto Saarinen. Ekumeniikan professorin mielestä lähimmäisenrakkautta toteuttavassa auttamisen kulttuurissa tulisi rakentaa myös ekonomisesti kestävää toimintaa, jolla on kaupallista tulevaisuutta.
Kaupallisuus on kirosana monille hyviä, kauniita ja jaloja asioita ajaville maailmanparantajille ja ihmisystäville.
Näin ei kannattaisi olla sen enempää humanitaarisista kuin kaupallisistakaan syistä, Risto Saarinen haastaa hyvän tekijöitä.
Helsingin yliopiston ekumeniikan professori ottaa esimerkiksi Kirkon Ulkomaanavun, jonka kautta voi antaa ”toisenlaisia lahjoja”. Ne tuottavat taloudellista hyötyä lahjan saajatahoille.
”Kehitysyhteistyössä voidaan myöntää mikrolainoja yrityksille, mutta Suomessa ei varmaankaan vielä mene läpi ajatus, että diakonian pitäisi pyrkiä pienyritysten perustamiseen tai taloudellisesti tuottavaan toimintaan”, Saarinen epäilee.
Sosiaalisten yritysten tulovirrasta osa perustuu avustuksiin. Kun monet työt automatisoituvat ja palkkatyön tarjonta vähenee, syntyy sosiaalinen tilaus luoda tuettua työtoimintaa.
”Se sopii ihmisille, jotka ovat tolkuissaan ja kykenevät tekemään yhtä ja toista, mutta eivät työllisty ilman tukityötä.”
Vaikka palkkatyö vähenee, ihmisten velvollisuudet toisiaan kohtaan eivät lopu. Vapaaehtoistyötä on paljon tehtäväksi.
”Kirkon puolella diakonia on avainasemassa, kun määritellään uudenlaista työn muotoa, joka on palkkatyön ja puhtaan vapaaehtoistyön välissä.”
Palkatonkin työ passivoitumista parempi
Suomessa vielä 1900-luvun alussa taloudellinen toiminta perustui vain osin rahaan. Talkooavun yhteisöissä resursseja jaettiin myös puutteenalaisille ja vähäisemmällä työpanoksella vastavuoroiseen vaihtoon osallistuville.
”Avunsaannin kohteista ei tullut yhteisön passiivisia jäseniä, vaan he osallistuivat työhön siinä määrin kuin kykenivät. Nykyään on paljon sosiaaliavun varassa eläviä ja diakonisen avun kohteina olevia ihmisiä, jotka ovat työikäisiä ja -kykyisiä.”
Henkilöt, joiden työkyky on alentunut, eivät useinkaan saa mahdollisuutta osallistua yhteisön rakentamiseen.
”Ulkopuoliseksi jääminen tuottaa syrjäytymistä. Henkilö, joka ei saa tilaisuutta olla mukana kaupankäynnissä tai edes vastavuoroisessa talkootyössä, jää pelkäksi passiiviseksi avun kohteeksi.”
Palkatonkin tärkeiden asioiden tekeminen on parempi vaihtoehto kuin passivoituminen.
Hyvä mieli on auttajan palkka
Risto Saarinen tarkastelee teoksessaan Oppi rakkaudesta (2015) rakkauden moninaisia muotoja.
”Oma tulkintani olettaa yhden rakkauden, jolla on neljä perussuuntaa. Kaiken rakkauden perustana on hyväksyminen tai kunnioitus. Kolme muuta rakkautta – ystävyys, auttaminen ja intohimo – rakentuvat tämän perustan varaan”, Saarinen määrittelee.
Auttamisen kulttuurissa länsimaiden suurimpiin saavutuksiin kuuluu diakoniatyö. Se ei rakennu ystävyydelle tai tunnepitoiselle, pahimmillaan tekopyhälle uhrimielelle vaan järkiperäiselle lähimmäisenrakkaudelle.
Auttajalle on tärkeintä lahjan mahdollisimman tarkka osuminen lähimmäisen tarpeisiin.
”Järkeviin lahjoihin pyrkivä avustustyö muistuttaa kaupantekoa sikäli, että molemmissa pyritään mahdollisimman hyvään hyötysuhteeseen”, Saarinen vertaa.
Mitään haittaa ei ole siitä, että auttajalle tulee hyvä mieli tai että hän kokee itsensä autettujen ystäväksi.
”Luottamus ja hyvän mielen säilyttäminen edellyttävät tietynlaista kepeyttä ja rentoutta silloinkin, kun autetaan vakaviin vaikeuksiin ja onnettomuuksiin joutuneita ihmisiä. Auttajan ei tule tehdä tilanteesta dramaattisempaa kuin mitä se jo itsessään on.”
Kepeydellä taltutetaan auttajan oma itsetehostus. Vaikka lähimmäisenrakkaus viittaisikin rakkauden syviin ja jumalallisiin lähteisiin, sen on syytä tehdä itsestään arkipäiväistä ja huoletonta.
Diakonia voisi toimia bisnesenkelinä
Monilla luterilaisilla on luontainen ajatus, että lahjananto on arvokkaampaa kuin kaupankäynti, joka on moraalisesti vähän arveluttavaa.
Protestanttisessa perinteessä on ajateltu, että bisnes on bisnestä ja lahjat ovat lahjoja, mutta lahjat ja kaupankäynti ovat päällekkäisiä tapahtumia, professori osoittaa kirjassaan.
”Diakoniassa toteutuvan lähimmäisenrakkauden tulisi rakentaa myös ekonomisesti kestävää toimintaa, jolla on kaupallista tulevaisuutta.”
”Miten auttamistoimintaan voisi sisältyä lahjan kaltainen investointi, kuten avustusluonteinen starttiraha? Sijoitus, jonka avulla jotkut pystyisivät jatkossa itse ylläpitämään arvokkaita toimintoja?”
Diakonia toimisi tällöin bisnesenkelinä, joka auttaisi ihmisiä jaloilleen tekemään jotakin hyödyllistä, Saarinen visioi.
Älä asetu autettavan yläpuolelle
Leipäjonot ja pyyteetön lahjaksi antaminen ovat Saarisen mielestä kannatettavia ja tarpeellisia toimintoja. Ne ovat kuitenkin asetelmaltaan ylemmän ja alemman osapuolen välistä toimintaa.
Jotta asetelma muuttuisi tasavertaisemmaksi, pitäisi luoda tilanne, jossa molemmat antavat ja saavat.
”Nähdäänkö diakoniassa avunannon kohteet jaloilleen nousevina ihmisinä?”
”Hyväntahtoinenkin auttaja asettuu tajuamattaan helposti autettavien yläpuolelle. Tehokas avustustyö voi jopa ehkäistä kohteensa omaehtoista vastuunottoa.”
Lopulta lahjanvaihto ei ehkä olekaan moraalisesti parempaa kuin kaupallinen vaihto. Molemmissa osapuolten on oltava selvillä siitä, mitä ollaan tekemässä, Saarinen päättelee.
Auttamista ei saisi nähdä uhriutumisen näkökulmasta. Siinä diakonit ja seurakunnan työntekijät toimivat altruistisesti ja ottavat kaiken selkänahastaan irti. Työn kohteet nähdään yhteiskunnan rattaisiin murskautuneina uhreina.
Kyyhkysen ja käärmeen hyveet käyttöön
Avun saajan suhteen pitäisi olla lempeä kuin kyyhkynen, Risto Saarinen viittaa Jeesukseen.
”Jos näet pakolaisen tai köyhän hädässä ja voit auttaa häntä, auta! Mutta älä tyydy tähän.”
Tilanteen pitkäaikaisessa parantamisessa tarvitaan käärmeen älykkyyttä. Spontaanin omastaan jakamisen ohella on oltava ongelman rakenteisiin asti ulottuvaa toimintaa.
Lähimmäisten diakoninen kohtaaminen on aina vuorovaikutuksellinen prosessi, Saarinen summaa.
Kummankin osapuolen on oltava valmiita ottamaan vastaan toiselta – ja muuttumaan. Muuttumisessa tärkeä asenne on luottamus, josta Saarinen kirjoittaa uudessa teoksessaan Oppi luottamuksesta (2017).
Jos vanhempi antaa lapselleen rahaa, lapsi haluaa osoittaa kiitollisuuttaan takaisin, jolloin hän palkitsee vanhemman auttamisen, Saarinen havainnollistaa.
Vanhempi voi myös kieltäytyä vastavuoroisuudesta: minä annan sinulle, mutta sinä et voi antaa mitään takaisin.
”Tämä ei ole ihannetilanne, vaikka joku voikin pitää parhaana sellaista auttamista, jossa auttaja ei odota saavansa mitään takaisin.”
Janne Villa
(Kuva: Linda Tammisto)
