Muutos diakoniaseurakunnaksi on mahdollista. Ainakin rajan takana. Haaparannan seurakunnan kirkkoherra Juha Rauhala todisti hiljan työntekijä- ja luottamushenkilövoimin tällaisesta muutoksesta. Vuoden 2015 turvapaikanhakijoiden virta ohjasi seurakunnan vastaamaan hätään. Tämä puolestaan edesauttoi seurakuntaa käynnistämään perustehtävän uudelleenarvioinnin ja työstämisen.
Haaparannan seurakunta haki tuolloin innoitusta ja muutosvoimaa italialaisesta Sant’Egidion yhteisöstä, joka korostaa, että köyhät ovat veljiä ja sisaria. Yhteisön johtoteemana on ”köyhät keskuksessa”. Köyhällä viitataan tällöin keneen tahansa apua ja tukea tarvitsevaan. Hyväosaisten harjoittaman armeliaisuustyön sijaan yhteisön edustajat puhuvat mieluummin ystävyydestä ja kumppanuudesta.
Haaparannassa puhutaan köyhien sijaan haavoittuvissa tilanteissa olevista ihmisistä. Seurakunnan toiminnan keskuksen he sanoittavat näin: ”Haaparannan seurakunta haluaa kohdata haavoittuvassa tilanteessa olevia ihmisiä”. Seurakunta keskittyy erityisesti yksinäisiin vanhuksiin ja heikossa asemassa oleviin lapsiperheisiin. Myös Haaparannassa halutaan korostaa, että haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset eivät ole työn kohteita vaan sisaria ja veljiä, osa yhteisöä.
Kyse ei ole siis diakoniatyön vaan koko seurakunnan keskuksesta. Puhe diakoniasta mielletään liian usein vain diakoniatyötä koskevaksi. Meidän tulisi pystyä irrottautumaan hetkeksi niin rakkaaksi tulleesta diakoniasanastosta ja kysyä, miten me miellämme ja sanoitamme työmme keskuksen. Uskon, että sen pystyy tekemään ilman yhtään d:llä alkavaa sanaa. Mutta en usko, että sitä pystyy tekemään teologisesti kestävällä tavalla huomioimatta köyhiä tai haavoittuvassa asemassa olevia. Sant’Egidion yhteisössä ja Haaparannan seurakunnassa nähdään, että heidän toimintansa ydin on Jeesuksen opetusten ja esimerkin mukainen. Uskollisuus tälle löydölle on merkinnyt Haaparannassa seurakuntaelämän uudistumista, myös jumalanpalveluselämän. Seuraukset säteilevät moneen, kunhan keskus on oikein asetettu ja yhdessä jaettu.
Kirkon piirissä on jo pidempään puhuttu yhteisöllisyydestä ja sen edistämisestä. Tunnetusti yhteisökäsite on liukas kuin saippua. Siihen yritetään aika ajoin saada jotain tukevampaa otetta ja tulokulmaa. Kirkon piirissä tuoreinta tarjontaa edustaa nk. conviviality-keskustelu. Olisi tarpeen analysoida viimeaikaista kirkollista yhteisöllisyyskeskustelua, niin suomalaista kuin kansainvälistä. Uusi puhe, uudet sanat kertovat usein myös siitä, miten tavoite tuntuu karkaavan käsistä.
Varsinainen ongelma taitaa olla siinä, ettemme kuitenkaan ole valmiita siihen, mitä hyvä yhteiselämä ja yhteisöllisyys edellyttävät. Kaikki yhteisöllisyys kun ei ole aina hyvää elämää edistävää. Haaparannan seurakunnan esimerkki osoittaa, että ulkoinen muutospaine voi rohkaista tekemään merkittäviäkin ratkaisuja. Se voi myös antaa uskallusta tyytyä epävarmuuteen ja epätäydellisyyteen. Muutosprosessi on Haaparannassa edelleen käynnissä ja vaatii jatkuvaa johtamista, yhdessä ihmettelyä ja opettelua.
Kalle Kuusimäki