Meillä on yhteiskunnassamme tavallaan vain kaksi väestöryhmää: perheet (parisuhteessa elävät, kahden vanhemman perheet ja yksinhuoltajat) ja yksinasuvat. Siinä missä perheet ovat saamassa Sote -perhekeskukset, joissa kehitetään, tutkitaan ja tarjotaan perheille suunnattuja palveluja, on 1,2 miljoonaa yksinasuvaa jäänyt vaille yhtäkään sote-ajatusta palveluidensa kehittämisestä. Sote-palveluiden kehittämisessä ja yhteiskunnassamme yleisesti ajatellaan, että vain perheillä on elämänmuotoonsa liittyviä erityisiä palvelutarpeita, jotka tulee huomioida ja turvata. Muita yhteiskunnassamme huomioitavia tarpeita ovat mm. ikä, koulutuksen puute tai työttömyys, mutta näiden vaikutuksissa yksilöön ei katsota olevan mitään eroa perheiden tai yksinasuvien välillä.
THL:n selvityksessä ”Yksin asuvien hyvinvointi – Mitä tällä hetkellä tiedetään?” todetaan mm., että hyvinvoinnin osalta yksinasuvilla menee useimmilla mittareilla keskimäärin koko väestöä huonommin. Yksin asuvien kuolleisuus on suurempi, koettu terveys huonompi, masennus ja runsas juominen yleisempää kuin parisuhteessa asuvilla. Vanhuksilla yksin asuminen lisää laitosasumiseen päätymisen riskiä ja asumis- ja kotipalvelujen käyttöä. Yksin asuvien työllisyysaste on matalampi ja toimeentulo niukempaa kuin lapsettomilla pareilla ja kahden vanhemman lapsiperheissä. (Kauppinen jne. 2014.) Voisi kuvitella, että juuri heidän palveluihinsa kiinnitettäisiin huomiota uusissa sote-ratkaisuissa. Yksinasuvista olevan tiedon huomiotta jättäminen kertoo hyvin vahvasta tiedostamattomasta parisuhdenormin vallasta yhteiskunnassamme ja asiantuntijoiden välinpitämättömästä suhtautumisesta yksinasuviin.
Yksinasuvan sote-palvelut?
Nostaessani kissaa pöydälle ja kysellessäni yksinasuvien sote-palveluista THL:stä ja oman alueeni sote-hyvinvointikoordinaatioryhmästä, sain vastaukseksi mm. ”Näkisimme, että sote-keskus-hankkeen toimenpiteet palvelevat myös yksinasuvia. Kun sote-palveluita kehitetään, kehitetään myös yksinasuvien sote-palveluita, ketään ei ole rajattu tästä pois”.
Sote-ajatuksena on siis, että elämänmuotoon liittyvät asiat ovat palveluiden sisällön kannalta merkityksettömiä. Tällaisessa ajattelussa esim. leikkaukseen sairaalassa, vanhuuteen tai mielenterveyteen liittyvät ongelmat tai palvelutarpeet nähdään lähtökohtaisesti samanlaisina riippumatta siitä elääkö yksin vai perheenä. Leikkaus toimenpiteenä on toki sama, mutta kuka on se läheinen, joka tukee huonosti voivaa yksinasuvaa kotona tai terveydenhoidon ja Kelan palveluviidakossa? Kuka käy kaupassa tai huolehtii koirasta, kuka hakee hänet pois päiväkirurgiasta ja on paikalla kotiuttamiseen vaadittavan ensimmäisen yön? Kuka vaihtaa haavalapun selkään, kun se on mahdotonta tehdä yksin? Tai mistä selvästi perheitä pienituloisemmat yksinasuvat löytävät rahat lääkkeisiin? Parisuhteessa elävän tarvitsee harvoin miettiä kyseisiä asioita. Elämänmuotojen erot voivat kuitenkin vaikuttaa merkittävästi yksinasuvan hoitoon hakeutumiseen, hoidon onnistumiseen tai kuntoutumiseen.
Yksinasuvien ajatellaan siis saavan tasapäisen perhelähtöisen lähestymistavan kautta itselleen sopivat ja laadukkaat palvelut ja hoidot terveyskeskuksista, sosiaalitoimesta, vanhusneuvoloista tai erityispalveluista (esim. päihdepalvelut). Todellisuudessa tämä on käytännössä mahdotonta yksinasuvien ja parisuhteessa elävien erilaisten tarpeiden vuoksi. Yksinasuvien ja perheellisten erilaisten elämänmuotojen huomioonottamattomuus tulee johtamaan yksinasuvien palvelupuutteisiin sekä lisääntyviin kustannuksiin tulevassa sote-uudistuksessa. On todella huolestuttavaa, jos palveluita paljon käyttävä ryhmä jää kehitystyössä näkemättä. Jatkuvaa väestöryhmätasoista hyvinvoinnin seurantaa tehdään tällä hetkellä yksinomaan perheissä asuvista.
Huolta lisää vielä se, että yksinasuvien palveluiden kehittäminen jätetään erityisesti kolmannen sektorin tehtäväksi. Jos kuitenkin tarkastellaan vaikkapa Mielenterveysseuran tai A-klinikkasäätiön verkkosivujen kuntavaalien aikaisia vaaliohjelmia, voi todeta, että yksinasuvien ryhmä ja sen tarpeet eivät nouse esille myöskään järjestöissä, vaikka yksinasuvat ovat suuri mielenterveys- ja päihdepalveluiden käyttäjäryhmä. Molemmat järjestöt nostavat esille erityisesti perheitä ja kiinnostus kohdistuu selvästi perheille suunnattuun työhön. Miten siis järjestöjen varaan voidaan laskea yksinasuvien palveluiden kehittäminen?
Palvelupuutteet nostavat kustannuksia
Jos kustannuksia halutaan säästää ja palveluja kehittää yksinasuvien tarpeita vastaavaksi, tulisi tietoa yksinasuvien elämänmuodosta lisätä sekä huomioida yksinasuvien tarpeet palveluissa perustamalla vaikkapa yksinasuvien sote-keskuksia. Tämänhetkisessä sotevalmistelussa 1,2 milj. yksinasuvan elämänmuotoon liittyvät palvelutarpeet ovat vaarassa rajautua pois.
Raija Eeva
vastaava diakoniatyöntekijä
Turun tuomiokirkkoseurakunta