Lyhyesti
Kaisa Raittilan teos Yhteyden rakentajat – Kohti kaikille avointa kirkkoa (Kirjapaja 2020, 320 s.) hahmottaa kymmenien haastattelujen kautta, millä tavoin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä on etenkin Suomen ev.lut. kirkossa syrjitty ja sorrettu. Monet kertovat rohkeasti ja avoimesti haavoittavista kokemuksistaan niin suhteessa kirkon johtoon, työntekijöihin, luottamushenkilöihin kuin seurakuntalaisiin. Kirja antaa tilaa sorrettujen omalle äänelle ja tuo julki järkyttävää kaltoinkohtelua. Raittilan taidokkaasti kirjoittama teos haastaa avoimesti kirkon johtoa (etenkin piispoja), työntekijöitä ja päättäjiä (etenkin kirkolliskokousta) mutta myös nk. tavallista kristikansaa asettumaan rinnalle ja vuoropuheluun sorrettujen kanssa ja arvioimaan omaa toimintaansa. Laajempaan luentaan suositeltavassa teoksessa esitetään taiten ja lukijaystävällisesti kannanmuodostuksen kannalta tarpeellinen tutkimuksellinen tieto, mutta sen ydinvoima perustuu kertomuksiin, jotka syventävät ja laajentavat monin tavoin lukijan ymmärrystä ja motivoivat muutokseen.
Laveammin
Raittilan teoksessa haastetaan syrjiviä ja sortavia rakenteita, ajattelutapoja ja käytäntöjä niiden ihmisten kautta, jotka tietävät ja uskaltavat kertovat niistä omakohtaisesti. Raittila antaa samalla yksittäisten kertomusten, puheenvuorojen ja kommenttien kohota yleisemmiksi kysymyksiksi ja haasteiksi. Miksi tieteen ja totuudellisuuden puolesta puhuva kirkko ei pysty hyväksymään tiedeyhteisössä punnittuja tutkimustuloksia ja tekemään sen mukaisia johtopäätöksiä. Miksi lähimmäisenrakkauden puolesta puhuva kirkko ei kykene keskustelemaan sukupuolivähemmistöihin kuuluvien kanssa vaan antaa vihapuheen ja uhkailun rehottaa ja jopa kasvaa. Miksi oikeudenmukaisuuden puolesta puhuva kirkko ei pysty toimimaan kirkossa syrjittyjen ja sorrettujen vähemmistöjen puolesta.
Haastattelut paljastavat vaiettuja kokemuksia henkisestä ja hengellisestä väkivallasta. Teoksen sivuilla avautuu koskettavalla tavalla se todellisuus, jota ei ole kirkossa osattu tai haluttu nähdä eikä ymmärtää. Vaikka monissa haastatteluissa kirkon johto (nimeltä mainiten etenkin piispat) näyttäytyy vähintäänkin kuumottavassa valossa, kirja haastaa yhtä lailla kaikkia kirkon jäseniä muutokseen. Kristittyinä itseään pitävät ihmiset ovat painostaneet oman kirkkoherransa irtisanoutumaan, torpedoineet jo ennakkoon työn tekemisen edellytyksiä, lähettäneet törky- ja vihapostia, levittäneet juoruja, vahtineet työntekijän yksityiselämää.
Teoksessa mainitaan nimeltä myös niitä henkilöitä, jotka ovat olleet ensimmäisten joukossa ajamassa yhdenvertaisuutta kirkossa. Haastattelut avaavat sitä, millaisiin vaikeuksiin he ovat osaltaan joutuneet. Esitaistelijat ansaitsevat tulla vähintään tällä tavoin kirjoitetuiksi kirkkomme historiaan.
Teoksesta käy hyvin ilmi, että kirkon päätöksenteon horjumisessa kyse ei ole vain ihmiskäsitystä koskevasta tieteellisestä tiedosta. Näyttää siltä, että kirkon johdon ja koulutettujen työntekijöiden tulisi entistä selkeämmin ja kuuluvammin avata myös tieteellisen raamatuntutkimuksen tuloksia ja sitä kautta henkisesti ja hengellisesti terveellisempää suhdetta Raamattuun. Oletettuun sukupuolienemmistöön kuuluminen ja kapea elämänkokemusten piiri eivät ole välttämättä aiemmin ja riittävästi haastaneet pohtimaan omaa näkemystä. Raittilan kirjassa eräs haastateltu kertoo, miten aiemmin vihapostia lähettäneen kiivailijan asennoituminen ja näkemys muuttui oman lapsen seksuaalisen suuntautumisen paljastumisen myötä.
Kirjassa kuvataan osuvasti, miten pelkästään kirkon avioliittokäsitys ja sitä myötä kirkon ilmapiiri on kokenut melkoisen muutoksen. Historiatietoisuus antaa toivoa ja uskoa siihen, että myös kirkko voi kehittyä. Saattaa olla, että tutkimuksellisesti kestävä tieto ei vielä itsessään tuota muutosta. Tarvitaan syvempää ymmärrystä, joka voi syntyä esimerkiksi kuuntelemalla niitä, joita tilanne koskettaa.
Teoksessa todetaan, miten päättävässä asemassa olevan epätietoisuutta ja -varmuutta voi toki kutsua kipuiluksi, mutta oman kannan muodostamista ei voi tehdä loputtomiin. Mitä vastuullisemmassa asemassa ja tehtävässä ihminen on, sitä enemmän hänen tulee ottaa vastuuta tosiasioiden tietämisestä sekä loogisesti ja eettisesti kestävästä päätöksenteosta. Omaa kannanmuodostuskipuilua ei ole myöskään viisasta rinnastaa siihen tuskaan, kun ihminen kokee avointa syrjintää ja vihaa.
Kalle Kuusimäki
