Palasimme vuosi sitten syksyllä ystäväyhteisömme lomamatkalta yhtä jäsentä pienemmällä joukolla. Miehistömme jäsen sai sairauskohtauksen purjeveneessä ja kuoli myöhemmin sairaalassa. Matkan viimeiset päivät olivat sumuisia ja samalla äärimmäisen kirkkaita toivon, pelon ja järkytyksen tunteiden velloessa tehdessämme matkaa purjeveneessä kohti matkamme päätesatamaa.
Ystäväyhteisömme ensijärkytystä ja surua kannatteli reaaliaikainen läheisyys ihan konkreettisesti samassa veneessä. Palattuamme matkalta järjestimme lesken kanssa myös hautajaiset yhdessä ruuanlaitosta tilan jälkisiivoamiseen. Pidimme tiivistä yhteyttä, kokoonnuimme yhteen ja kyselimme vointeja. Ne ystävistämme, jotka eivät olleet matkalla mukana, jäivät väistämättä tiivistä ryhmäämme kauemmaksi. Liityimme kaikki kuitenkin omalla tavallamme samaan suruun. Yllättävän menetyksen suuri merkitys paljastui meille tuttavayhteisössämme pala palalta.
Rituaalien merkitys on tärkeää surun eri reaktioiden keskellä. Miten hautajaisissa pitää toimia, miten ottaa osaa, kuka saa itkeä – surun äärellä tulee mieleen lukuisia kysymyksiä, joihin yksinkertaisia vastauksia ei tunnu uudessa tilanteessa heti löytyvän.
Rituaalit kannattelevat myös yhteisöä. Hautajaisiin osallistuminen on monille yksi surun matkan tärkeä kohta. Hautaan siunaaminen ja muistotilaisuuteen osallistuminen tekevät tilaa realiteettien ja erityisesti erilaisten tunteiden kohtaamiselle. Yhteisön toipumisen kannalta hautajaiset ovat tärkeä kohta. Meillä on vahva kyläyhteisöjen historia, jossa kuolema oli koko kylän asia ja hautajaisiin tulivat kaikki. Tämä aika ja yksilöllisyyden voimistuminen kutsuu meitä enemmän lähipiirin tilaisuuksiin kuoleman hetkellä.
Yhteisöllisyys on murroksessa, mutta kuoleman todellisuus ei ole muuttunut. Yhteisö kohtaa kuoleman tänään osittain myös toisin kuin ennen. ”Koko kylä suree” -todellisuus näyttäytyy myös sosiaalisessa mediassa ja antaa uuden toisenlaisen alustan surulle. Myös sinne rakentuu rituaaleja ja toimintatapoja surun käsittelyyn ja ilmaisuun. Yhteisöllinen sureminen mahdollistuu.
Kuolema on totta ja siksi suru elää aina jossain. Surulle rakentuu tilaa, koska sitä tarvitaan. Kulttuuriimme on historian vaiheiden ja ehkä myös kansanluonteemme kautta muotoutunut eräänlainen sivistynyt ja hiljainen sureminen. Taustana on kuoleman hyväksyminen, koska kuolema ei kysy lupaa. Tässä hektisessä ja monenlaista runsautta pursuavassa ajassamme kuolema ei ole luonteva osa arkikeskustelua osana elämäntäyteyttä. Kuolema pysäyttää vuorollaan ne, jotka sen ehdottomuuden kohtaavat läheisen tai oman kuoleman läheisyyden kautta. Yhteisöllisyyden merkitys on erityisesti yksilöiden kannattelussa yhteisön olkapäiden ulottuvilla ja välillä ihan sylissä asti.
Sanotaan, että tyhjä tila täyttyy. Ihminen on kuitenkin ainutkertainen ja syntyneen suhteen tilalle ei koskaan tule toista samanlaista. Tässä mielessä ihmisen paikka ei koskaan täyty. Huomaan aika ajoin ikävöiväni sydän kipeänä häntä, tärkeää Ihmistä, joka ei enää ole kanssamme.
Airi Raitaranta
asiantuntija, Kirkon diakonia ja sielunhoito
