Kuva: Birgitta Strandberg-Rasmus
Suru on meidän laiminlyödyin ja väärin ymmärretyin kokemuksemme, sekä surevien että heidän ympäristönsä taholta.
Näin väittävät John W James ja Russel Friedman jotka perustivat The Grief Recovery Institute:n USA:ssa. Surun työstäminen – Toimintaohjelma kuoleman, eron tai muiden tunnepohjaisten menetysten työstämiseen on suomennos (2010) heidän alkuperäisteoksestaan The Grief Recovery Handbook (1998). Esittelen artikkelissani metodin pääpiirteittäin ja omakohtainen kokemukseni perheneuvojana sen vaikuttavuudesta.
Suru on kokonaisvaltainen kokemus; se ei ole vain tunteiden vyyhti, vaan se vaikuttaa emotionaalisella, fyysisellä, sosiaalisella ja taloudellisella tasolla yksilön elämään. Kokemuksena suru on ainutkertainen ja jättää aina jälkensä, joskus höyhenenkevyet, toisinaan perustavanlaatuiset. Ajattelenkin surutyömetodia käyttäessäni, että se on tapa sallia surun olla, paikkana pohtia menetystä elämänkaaren kokonaisuuden keskellä ja normalisoida sitä. Toisen ihmisen tuella. Sanaa ”surutyö” toisinaan kartetaan, mutta työstä se käy.
Tutustuin metodiin sattumalta, kun kirjastossa pyöritin kirjatelinettä ”uutuuksia”-osastolla. Kirja puki sanoiksi omia ajatuksiani ja tunteitani surussa ja surusta niin vahvasti, että päätin käydä metodin ohjaajakoulutuksen. Kouluttajana toimi Anders Magnusson, joka toi metodin Ruotsiin, käänsi kirjan ja perusti instituutin nimeltä Svenska Institutet för sorgbearbetning Tukholmaan. Hänen omakohtainen elämänkertomuksensa olisi itsessään artikkelin veroinen. Vuodeta 2007 olen tämän toimintaohjelman avulla tehnyt surutyötä lukuisten asiakkaitten kanssa. Asiakaspalaute ja se miten se on itse mainostanut itseään (jonoa jatkuvasti) kertoo sen vaikuttavuudesta.
Menetelmään kuuluu paitsi kirja (jonka asiakas hankkii itselleen), myös kotitehtäviä terapiakäyntien väilissä. Kotitehtävät on jaettu aihepiireittäin sopiviin jaksoihin ja asiakas lukee kulloiseenkin kotitehtävään liittyvät luvut ja vastaa niihin kuuluviin kysymyksiin. Seuraavalla käynnillä ohjaaja käy yhdessä asiakkaan kanssa läpi mietteet, joita tehtävä on asiakkaassa herättänyt. Metodi itsessään on konkreettinen ja ihmisläheinen, ammattilaiselle hyvä työväline surevia kohdatessa. Ensi alkuun ihmettelinkin, että miten voi olla että täysin luonnollisista ja normaaleista, elämään kuuluvista asiosta on voinut tulla vaikeita, niin että surutyötä pitää tehdä ohjatusti? Ei mitään uutta – mutta uudella tavalla kuitenkin.
Alkuun mietitään yleisesti käsitettä ”suru”. Sen taustalta löytyy kuoleman lisäksi monia muita menetyksiä, jotka aiheuttavat meissä vahvoja, usein ristiriitaisiakin tunteita. Suru on tunteiden vyyhti ja suru vie ja tuntuu. Juuri sen kontrolloimattomuus pelottaa; yhtenä hetkenä tuntuu, että on ihan ok fiilis ja tarvitaan vain jokin tuoksu joka herättää vahvat muistot ja tunne muuttuu ajatustakin nopeammin. Keho muistaa.
Seuraavaksi mietitään millä tavoin olemme oppineet käsittelemään menetyksiä. Tai valitettavan usein miten olla käsittelemättä niitä. On myös mielenkiintoista pohtia millaisia kokemuksia meillä itsekullakin on surevana kohtaamisista. Jotkut pelkäävät tunteitamme, toiset vaihtavat puheenaihetta. Hyvää tarkoittavat lohduttajat kliseineen voivat vahingossa lisätä taakkaa.
Meillä on itsekullakin erilaisia ns. Coping-strategies, selviytymiskeinoja joilla yritämme tunteitamme säädellä. Ja on tärkeää että meillä niitä on. Kyseisessä metodissa niitä kutsutaan väliaikaisiksi helpottajiksi. Näitä ovat esim. ruoka, alkoholi, treenaaminen, seksi, työnteko j.n.e. Hyödyllisiä kohtuukäytössä, ei niin hyviä jos ne vievät mukanaan.
Seuraava tehtävä on laatia Menetysdiagrammi. Itse kutsun sitä tutummalla nimikkeellä Elämänjana. Tässä tutkitaan elämänhistoriaa kokonaisuutena ja nyt käsiteltävän menetyksen paikkaa siinä. Asiakas saa piirtää janalle (tai muulla itelleen luontaisella tavalla kuvata historiaansa) aikajärjestyksessä itselleen merkittäviä tapahtumia ja muita menetyksiä vuosien varrella. Käsittelemättömiä suruja kerätään painekattilaan monesta syystä. Toisinaan menetykset sattuvat ruuhkaiseen aikaan, ei ole mahdollisuutta pysähtyä. Monesti taustalla on pelko, että jotain kamalaa tapahtuu jos surulle annetaan tilaa. Elämänjanaa kirjatessa voi löytyä monia itselle tärkeitä oivalluksen paikkoja, niiden joukossa ymmärrystä ja armollisuutta itselle.
Elämänjanalta valikoituu sitten aivan kuin omalla painollaan menetyksiä ja ihmissuhteita joihin seuraavaksi keskitytään, yhteen kerrallaan. Tutkiskellaan mitä kaikkea juuri siihen ihmissuhteeseen liittyy, niin hyvää kuin hankalaa. Eritellään myös, miten vastuu erinäisistä asioista jakautuu, mikä on surua työstävän vastuulla ja mikä on ollut toisen osapuolen vastuulla.
Sitten on kirjeen vuoro; sitä ei lähetetä tai lueta muualla kuin terapiaistunnossa. Pyydän anteeksi tekemisiäni ja sanomisiani, joista minulla on vastuu suhteessa. Kun ihminen on vääryydeksi kokemiaan asioita käsitellyt ja antanut tunteille tilaa, hän voi prosessiissaan vähitellen siirtyä seuraavaan vaiheeseen; annan sinulle anteeksi. Kyseisen metodin ajatuksena on että anteeksiantaminen on teko, ei tunne. Anteeksi antaminen tarkoittaa, että luovun toivosta saada erilaisen tai paremman eilisen. Se auttaa ihmisiä ulos katkeruudesta ja luopumaan vaatimasta hyvitystä. Sanomatta jääneet tunnepohjaiset ilmaisut, jotka eivät sovi kategoriaan ”anteeksipyynnöt” tai ”anteeksiannot” sijoitetaan kolmanteen kategoriaan tärkeät tunnepohjaiset ilmaisut.
Kirje päätetään sanomalla hyvästi. Sillä saatetaan loppuun keskeneräiseksi jääneen tunnepohjaisen kommunikaation. Kirje luetaan terapiaistunnossa keskittyen ja läsnäollen, aivan kuin toinen osapuoli oikeasti olisi läsnä. Tässä kysytään sitä inhimillistä ammatillisuutta surevia kohtaavilta.
Lukuisia ovat tähänastiset kokemukset siitä, että tämä prosessi kokonaisuudessaan koetaan vapauttavana. Mitä, missä ja milloin ihme tapahtuu on itselleni mysteeri ja saakon näin olla, on suurta olla mukana näissä prosesseissa ja olen kiitollinen että työkalupakista tämä toimintaohjelma löytyy. Surevaa lähestyessäni ajattelen usein mielikuvissani palavaa pensasta, maa jolla seison on pyhä, kegät pois.
Birgitta Strandberg-Rasmus
TM, ET Perheterapeutti, Psykoterapeutti, Uusperheneuvoja, Työnohjaaja, Surutyönohjaaja.
Työpaikkana Pietarsaaren alueen perheasiainneuvottelukeskus. Elän ja asun Uusperheessä Uudessakaarlepyyssä. Ensimmäinen aviomeheni kuoli syöpään 2002, 3 nuorta aikuista siitä liitosta ja kaksi bonus-nuorta nykyisestä avioliitosta. Olen sekä ”Fammo” että ”Mommo”.
Mottoni on: ”Hiljaa hyvää tulee, hosumatta paras“
Lähteet John W. James & Russel Friedman (2010) Käännös: Esa Puolakanaho. Surun työstäminen – Toimintaohjelma kuoleman, eron tai muiden tunneperäisten menetysten työstämiseen. J.William Worden (2006) Sorgerådgivning och sorgterapi – En bok för alla som möter och vill hjälpa sörjande. Alkuperäisteos (2002) Grief Counseling and Grief Therapy – A Handbook for Mental Health Professional. Pulkkinen Mari (2016) Salattu, suoritettu ja sanaton suru. Läheisen menettäminen kokonaisvaltaisena kokemuksena.
