Pakolaiskriisi toi globaalit sosiaalietiikan haasteet ja kysymykset lähelle. Eurooppaan ja myös Suomeen on saapunut hädässä olevia, jotka ovat tarvinneet turvapaikkaa sodalta ja väkivallalta. Jotkut ovat olleet liikkeellä paremman elämän toivossa, joka sekin on perusinhimillinen tarve. Mikä on kirkon ja erityisesti sen työntekijöiden tehtävä ja rooli tällaisen kriisin edessä ja keskellä, ja mitä haasteita siihen liittyy?
Auttaminen on hengellinen tehtävä
Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle (jatkossa kirkko) ja sen piirissä toimiville lähetys- ja kehitysyhteistyöjärjestöille hädässä olevien auttaminen ympäri maailmaa ei ole uutta. Apua on suunnattu sinne, missä sitä on tarvittu, työtä on tehty siellä, missä elämän edellytykset eivät ole turvattuna. Hädässä olevien ihmisten saapuminen Suomeen pyytämään apua on kuitenkin jokseenkin uusi tilanne ja asettaa erityisiä paineita, koska auttamiseen kytkeytyy poliittisia kysymyksiä.
Romanian ja Bulgarian liityttyä EU:n jäseniksi vuonna 2008 näissä maissa syrjittyjä ihmisiä alkoi tulla Suomeen kadulle kerjäämään. Se on edelleen ratkaisematon asia, ja kirkolle kipeä asia, tai ainakin pitäisi olla. Vuonna 2014 alkanut pakolaiskriisi toi Eurooppaan kahtena seuraavana vuonna yhteensä yli kolme miljoona turvapaikanhakijaa. Vuonna 2015 Suomesta haki turvapaikkaa noin 32 000 ihmistä, mikä on paljon enemmän kuin turvapaikanhakijoita on ollut varauduttu ottamaan. Miten kirkko on toiminut näiden apua hakeneiden ihmisten kohdalla, ja miten pitäisi jatkossa toimia?
Hädässä olevien auttaminen on kirkolle hengellinen kysymys. Kirkon sosiaalietiikalla, auttamisella ja hyvän elämän edellytysten turvaamiseen pyrkivällä työllä on hengellinen perusta. Ihmiset eivät ole vain toimijoita ja subjekteja, auttajia ja avun tarvitsijoita, vaan Jumalan kuvia, Jumalan omia, Kristuksen opetuslapsia. Sorrettujen puolustaminen ja pyyteettömän laupeudentyön harjoittaminen on kirkon hengellinen kutsumus, joka kytkeytyy julistamiseen: rakkaudenteot ovat evankeliumia itsessään. Kirkon itseymmärryksen mukainen tehtävä palvella ja auttaa erityisesti sorrettuja kuuluu kaikille kristityille, mutta erityisellä tavalla kirkolle organisaationa ja sen työntekijöille. Auttamisen hengellinen lähtökohta ei muutu niiden kohdalla, jotka kuuluvat johonkin muuhun uskontokuntaan, koska Kristus kuuluu kaikille.
Kirkko ei ole autettavien kohdalla ensisijainen toimija
Kirkko ei ole turvapaikanhakijoiden tai romanialaisten kerjäläisten kohdalla ensisijainen auttaja ja toimija. Suomen valtio ottaa turvapaikanhakijat vastaan, käsittelee hakemukset ja päättää turvapaikasta, järjestää majoituksen ja peruselintason sekä päättää, miten tänne kadulle kerjäämään tulevien romanialaisten EU-kansalaisten kohdalla toimitaan. Poliittinen koneisto ja viranomaiset ovat kohdelleet turvapaikanhakijoita jokseenkin perinteisen pohjoismaisen ja länsimäisen liberaalin ja vastuullisuutta korostavan eetoksen mukaisesti. Tulijoita on kohdeltu hyvin, ja kotimaassaan sodan ja väkivallan uhassa oleville on annettu turvapaikka. Puheet ja asenteet ovat kuitenkin kovenemassa, presidenttiä myöten tai jopa hänen johdollaan.
Turvapaikanhakijoita kohtaan koventuvien asenteiden taustalla on myös avointa rasismia, mutta vallankäyttäjien viestinä ovat ennen kaikkea taloudellisten resurssien asettamat rajat. Kaikkia ei ole varaa auttaa. Samasta syystä hallitus teki kautensa ensiaskeleilla päätöksen leikata rajusti kehitysyhteistyöjärjestöiltä. Kaikkein sorretuimmilta ja eniten apua tarvitsevilta vähentäminen on kirkon ja sen opin näkökulmasta kestämätöntä. Papit ja diakonit, joille kirkon työntekijöistä erityisesti kuuluvat tällaiset kysymykset, ovat kuitenkin olleet melko hiljaa. Päätöksiä ei juuri ole noustu kritisoimaan. Politiikkaan kietoutuvien kysymysten kommentointi on ikään kuin eriytetty piispoille, joista varsinkin arkkipiispa on puhunut muistuttamalla, että pakolaiskriisi ei itse asiassa ole Suomessa vaan siellä, mistä paetaan sotaa, väkivaltaa ja vainoa.
Poliittiset aiheet ovat haastavia kirkolle ja sen työntekijöille
Politiikkaan kytkeytyvien kysymysten kommentointi, niiden kritisoiminen ja haastaminen on hengellistä työtä tekeville hankalaa, koska se merkitsee poliittisena toimijana esiintymistä. Luottamus on papin ja diakonin työn välttämätön ehto. Seurakuntalaisten ja muiden niin sanotusti työn kohteena olevien on uskottava eli luotettava, että papilla ja diakonilla on työssään vilpitön pyrkimys toteuttaa sitä, mikä on työn kautta hänen tehtävänään. Poliittisena toimijana esiintyminen uhkaa tällaista luottamusta, koska poliittiseen asiaan puuttuessaan työntekijä ilmaisee väistämättä intressejä, jotka eivät liity ainoastaan hänen tehtäväänsä työssä. Siksi aktiivisuus poliittisten aiheiden kohdalla on vaarassa johtaa intressikonfliktiin ammatin tehtävän ja poliittisten näkemysten välillä. Poliittisilla aiheilla on usein myös sinällään merkitystä niille, joiden hyväksi hengellistä työtä tehdään, joten aiheet ovat herkkiä.
Samasta syystä esimerkiksi lääkärit, asianajajat, psykoterapeutit ja muut luottamuksen varassa työtään tekevät vaikenevat poliittisten asioiden julkisesta kommentoinnista. Pappien ja diakonien kohdalla näin ei kuitenkaan tarvitsisi eikä pitäisi olla. Kirkon oppiin sitoutuneiden hengellistä työtä tekevien tehtävänä on puolustaa sorrettuja ja kaikkein heikoimmassa asemassa olevia. Sellaisen tehtävän täysipainoinen toteuttaminen edellyttää ainakin jossain määrin julkista esiintymistä myös seurakunnan ja kirkon toiminnan piirin ulkopuolella. Diakonien työnä on perinteisesti ollut nimenomaan konkreettinen tekeminen, siis auttaminen, ei niinkään puhuminen. Voisiko ajatella, että diakonit ahkerammin puolustaisivat julkisessa puheessa ihmisiä, jotka ovat kaikkein eniten avun tarpeessa ja joilta apu evätään?
Miksi kirkko ja sen työntekijät eivät auta kaikkia?
Jotkin seurakunnat, erityisesti Helsingissä, ovat toimineet turvapaikanhakijoiden hyväksi. Hätämajoituksia järjestettiin, kun valtion kapasiteetti ei ollut riittävä ottamaan vastaan suurta joukkoa. Useat seurakunnat myös ovat tehneet yhteistyötä vastaanottokeskusten kanssa ja järjestäneet niissä asuville toimintaa. Turvapaikanhakijat on siis ainakin jollain tavalla järjestetty seurakuntien toiminnan piiriin. Miksi romanialaisia kerjäläisiä ei auteta? Heitä on Helsingin katukuvassa huomattava määrä. Kaupunki ei järjestä heille majoitusta tai muuta palvelua.
Kirkon opin näkökulmasta on sietämätöntä, että puolityhjien seurakuntien tilojen läheisyydessä nukutaan pakkasessa autoissa ja muissa, varsinkin talvikäyttöön kelpaamattomissa tilapäisissä majoituksissa. Miten on mahdollista, että kirkko, jonka yhtenä aivan perimmäisenä tehtävänä on auttaa kaikkein heikoimmassa asemassa olevia ja tuoda heidät näkyväksi, ei tee mitään? Miksi kirkon oppiin sitoutuneet työntekijät, muun muassa papit ja diakonit, eivät järjestä organisoitua apua? Hyviä esimerkkejä kerjäläisten auttamisesta on vain yksittäisiä.
Piintynyt epäily kerjäläisistä osana järjestäytynyttä rikollisuutta ei ole hyvä syy kirkon toimettomuudelle. Järjestäytyneestä rikollisuudesta kerjäläisten kohdalla ei ole löydetty todisteita. He järjestävät matkansa itse, laskevat, kuinka paljon ne maksavat ja kuinka paljon he ansaitsevat Suomessa kerjäämällä sekä kuinka paljon voivat kuljettaa lahjoituksina saatuja tavaroita kotimaahansa. Tämä on, tai ainakin sen pitäisi olla, selvää myös kirkolle.
Politiikka vaikuttaa kirkon tapoihin auttaa – kirkolta ja sen työntekijöiltä edellytetään rohkeutta
Turvapaikanhakijoiden ja kerjäläisten auttamisen lähtökohta on erilainen siksi, että toisessa tapauksessa poliittinen koneisto ja virkamiehet ovat ottaneet apua tarvitsevat osaksi yhteiskunnan järjestämän avun piiriä. Toisin sanoen turvapaikanhakijat tunnustetaan poliittisesti, mutta kerjäläisille ei anneta statusta, jonka perusteella heille voitaisiin suunnata tukea. Pelkona on, että hyvien olojen järjestäminen houkuttelisi valtavat määrät syrjittyjä ja huonoissa olosuhteissa eläviä EU:n kansalaisia, joilla on oikeus liikkua vapaasti EU:n alueella. Kyse on siis EU:n sisäpoliittisesta asiasta, johon ei ole löydetty ratkaisua. Samalla kirkon on vaikea toimia. Kirkko ei tahdo ainakaan voimakkaasti sekaantua arkaan poliittiseen asiaan.
Kirkko ja sen työntekijät toimivat poliittisten päätösten ja todellisuuden paineessa, ja poliittiset avuntarvitsijoita koskevat päätökset vaikuttavat kirkon tapaan toimia enemmän kuin halutaan myöntää. Vallankäyttäjien ja viranomaisten on päätettävä, ketkä tunnustetaan yhteiskunnan avun piiriin kuuluviksi. Kirkko ei kuitenkaan voi tällaista jakoa tehdä, vaan jokaisen kansallisuudesta, etnisyydestä, uskontokunnasta ja mistään muustakaan riippumatta pitää kuulua kirkon avun piiriin. Toimettomuus ja vaikeneminen romanialaisten kerjäläisten tai kehitysyhteistyöjärjestöiltä leikkaamispäätöksen kohdalla ei johdu pappien ja diakonien haluttomuudesta tai ymmärtämättömyydestä auttaa ja siten toteuttaa kristillistä kutsumusta, vaan vakiintuneista tavoista ja rohkeuden puutteesta.
Isto Peltomäki
tohtorikoulutettava, Helsingin yliopisto
pappi, Suomen ev.lut. kirkko
