Vanha sukulaiseni makasi vuoden ennen kuolemaansa sairaalan pitkäaikaisosastolla. Kävin katsomassa häntä säännöllisesti ja samalla näin, miten vanhuksia hoidettiin kyseisellä osastolla. Toisaalta oli hienoa, että sedän itsemääräämisoikeutta kunnioitettiin. Jos hän ei halunnut nousta sängystä, häntä ei siihen pakotettu. Osastolla ei myöskään syötetty, jos potilas ei halunnut. Välillä jäin kyllä miettimään, missä menee raja itsemääräämisoikeuden rikkomisen ja heitteillejätön välillä. Sedän päätösten seurauksena hänen kantapohjiinsa tulivat makuuhaavat.
ETENE 2008:n mukaan ikääntymisen tuomat fysiologiset ja muut muutokset ovat yksilöllisiä. Kuitenkin iän myötä elintoiminnot muuttuvat ja krooniset sairaudet lisääntyvät. Ikääntymisen vaikutus henkiseen ja fyysiseen toimintakykyyn vaihtelee, samoin kokemus sairauksista ja sairastamisesta sekä kyvyistä selvitä arjesta.
Hyvässä hoidossa tuetaan ja vahvistetaan vanhuksen olemassa olevia fyysisiä ja henkisiä kykyjä ja voimavaroja.
Hyvä hoito
Eettisesti kestävän hyvän hoidon perusta on vanhuksen kohtelu yksilönä. Vanhuksen hoito suunnitellaan huomioiden hänen terveydentilansa ja toimintakykynsä, vanhuksen sosiaalinen verkosto sekä läheisten apu. Vanhuksien hoidosta puhuttaessa huomio kiinnitetään yleensä vain heidän hoivantarpeeseensa, terveydellisiin ja sosiaalisiin tarpeisiinsa. Ihminen on kuitenkin psykofyysinen kokonaisuus, johon kuuluvat myös henkiset ja hengelliset tarpeet.
Lähtökohtana on ihmisarvo ja sen kunnioittaminen. Ihminen ei menetä arvoaan silloin kun hän tarvitsee apua, toisia ihmisiä tuekseen. Ihmisarvostus nousee siitä, että jokaisen elämä on arvokas erilaisine kokemuksineen. Jokaisella ihmisellä on tarve ja oikeus kertoa omasta elämästä, siitä, mitä ilman on jäänyt tai minkä menettänyt. Elämän tuomia kipeitä kokemuksia, terveyden heikkenemistä ja menettämistä, luopumista rakkaasta ihmisestä, luopumista itselle tärkeistä asioista, toimintakyvyn heikkenemistä ei tarvitse unohtaa. Niiden kanssa voi pyrkiä sovintoon. Kirkko ja erityisesti diakoniatyö voivat ja niiden tulee ottaa vastuuta erityisesti vanhojen ihmisten sisäisen perusturvallisuuden edistämisestä. Kristinuskon sanomalla ja siihen liitetyllä käytännön diakonialla voidaan vähentää henkisen pahoinvoinnin, pelkojen ja turvattomuuden kokemuksia.
Haaste kirkolle
Nopea ikääntyminen on haaste yhteiskunnalle, mutta se on myös suuri haaste kirkon toiminnalle.
Vanhukset eivät ole kuitenkaan vain työn kohteita seurakunnissa, vaan heillä on myös
- oikeus olla auttaja
- merkitystä perinteen ja uskon siirtämisessä
- oikeus olla toimija.
Pitkään eletty elämä on elämänkokemuksen lähde. Nuoremmat sukupolvet tarvitsevat vanhusten kokemuksia ja tietotaitoa. Kirkon tehtävä on pyrkiä luomaan edellytyksiä eri sukupolvien väliselle vuorovaikutukselle. Kun vanhukset siirretään laitoksiin toisten hoidettaviksi ja kuolema kohdataan miltei aina sairaalassa pistäytymällä, ihmiseksi kasvamisen kannalta välttämätön puoli elämää peittyy näkyvistä. Ilman tätä puolta emme tiedä, keitä olemme, mistä tulemme ja mihin olemme matkalla. Sukupolvet tarvitsevat toisiaan, ja kuhunkin vaiheeseen sisältyvää elämänkokemusta. He voivat oppia toisiltaan ja rikastuttaa toistensa elämää.
Vanhustyön etiikan toteuttaminen on vanhan ihmisen fyysistä, psyykkistä, sosiaalista ja hengellisistä perustarpeista huolehtimista häntä kunnioittavalla sekä yksityisyyttä ja itsemääräämisoikeutta toteuttavalla tavalla.
Irene Nummela
asiantuntija, Kirkkohallitus
(Kuva: Antti Sepponen)
