Palovaroittimien pitäisi olla suomalaisessa kodissa arkipäiväisiä kapineita. Ne ovat vähään tyytyväisiä. Riittää, että palovaroitinten paristot testataan muutaman kerran vuodessa testinappulaa painamalla. Paristot vaihdetaan kerran vuodessa. Siinäpä oikeastaan kaikki. Mutta nuo pienet, toisinaan punaista silmäänsä vilkuttavat vempeleet, kertovat suomalaisesta elämästä ja asumisesta yllättävän paljon.
Liki kymmenen vuoden ajan kaupallisilla radioasemilla pyöri Suomen Pelastusalan Keskusjärjestön tietoisku, joka muistutti ihmisiä kuukausittain palovaroittimen testaamisesta. Kyselytutkimusten mukaan kampanja oli menestys. Jopa puolet vastanneista kertoi testanneensa kotinsa palovaroittimet tietoiskun kuultuaan. Muiden kyselyiden mukaan näyttää myös siltä, että kaikissa suomalaisissa kodeissa on riittävästi toimivia palovaroittimia.
Totuus ei kuitenkaan ole yhtä auvoinen kuin ihmiset kyselyissä väittävät. Vuonna 2016 vain 38 prosentissa niistä kodeista, joissa oli ollut tulipalo, oli toimivat palovaroittimet. Palomiesten näkökulmasta katsoen ihmisten kyselyvastausten ja todellisuuden välillä on klappia 62 prosenttiyksikköä. Se ei ole vähän.
Totuus piileskellee jossakin 38 ja 100 prosentin välimaastossa. Mutta 62 prosenttiyksikön heitto kertoo paljon ihmisestä. Suomalaisten perisynti taitaa olla antaa muiden ymmärtää, että tilanne on hanskassa. Meillä kotona on turvallista ja muutenkin menee hyvin. Lenkilläkin käyn säännöllisesti ja syön ihan terveellisesti.
Ketä ihminen huijaa pahiten, kun hän väittää kyselytutkimuksessa, että kotona on riittävästi palovaroittimia? Tilastotiedot kääntyvät osoittamaan päin prinkkalaa, jos ihmiset vastaavat hieman suuntaa-antavasti. Mutta haitanneeko tuo moniakaan? Eikä se työkaveriakaan juuri hetkauta, vaikka minä kahvipöytäkeskustelussa hiukan kaunistelisin asioita. Mutta entäpä jos itse tuudittaudun väärään turvallisuuteen? Ei meillä ikinä mitään satu. Silti paloautot suuntaavat matkansa 3000 kotia kohden vuosittain. Entä mitähän tuumii samassa rappukäytävässä asuva naapuri, kun minä olen suhtautunut paloturvallisuuteen löysin rantein ja yhtäkkiä koko porraskäytävä on täynnä savua? Pahimmassa tapauksessa joku lähtee savuun harhailemaan ja kuolee. Vähemmän vakavassakin tilanteessa koko valtava tila menee luultavasti enemmän tai vähemmän remonttiin.
Pelasta mummo! – #lahjoitaturvallisuutta
Paloturvallisuusviikko muistutti jo muutama vuosi sitten tärkeästä asiasta: “Pelasta mummo – testaa hänen palovaroittimensa.” Kehotus on lyhyt ja yksinkertainen, mutta nähtävästi todella haastava toteuttaa käytännössä.
Koska monilla ihmisillä on haastetta pitää huolta omasta turvallisuudestaan, miten käy mummon, joka ehkä tarvitsisi hieman apua kotinsa turvallisuuden säätämisessä? Mummon jalat ovat jo vähän huonot. Ei hän pääse kiipeilemään taloustikkailla katonrajaan testaamaan palovaroitinta. Tikkailta putoaminen saattaisi olla kohtalokasta. Ja kuinka lienee muistin laita, kun nuorempikin polvi tuppaa unohtelemaan erinäisiä tärkeitä asioita?
Mummo on vielä aika hyvässä kunnossa. Järki toimii ja liikkuminen on melko ongelmatonta, vaikka jalat välillä reistaavatkin. Ennen pitkää hänen täytyy miettiä, mikä on hänelle hyvä tapa asua: puhutaan asumisratkaisusta. Nykyään linja on selvä. Yleinen poliittinen päämäärä näyttäisi olevan, että erityistä tukea tarvitsevat ihmiset, mummot ja tietysti myös vaarit, asuvat mahdollisimman pitkään kotona. Laitosasuminen on yhteiskunnalle kallista, ja tietysti ihmiset yleensä haluavat asua kotonaan.
Kuka päättää ja kuka välittää turvallisuudesta?
Poliittisten linjausten taustalla on usein talouspolitiikka. Ihmiselämässä on kuitenkin muitakin puolia kuin talous, kuten turvallisuus monine vivahteineen. Kuka kantaa vastuun turvallisuudesta, jos yhteiskunta tekee talouspoliittisen ratkaisun mummojen, vaarien, liikuntarajoitteisten, mielenterveyskuntoutujien, muistisairaiden, alkoholiorientoituneiden ja muiden aika tavallisten ihmisten asumisesta?
Asukas on vastuussa kotinsa palovaroittimista. Entäpä jos asukas onkin sellaisessa kunnossa, että pelkästään ruokaileminen on aikamoinen haaste? Ei siinä palovaroittimia testailla, jos jo toilettiin taapertaminen on suoritus sinänsä. Jos mummon omaiset eivät muista oman palovaroittimensa testausta, niin kuinka he muistaisivat testata mummon varoittimen piippausta?
Hektisissä ruuhkavuosissa rämpivät tai erityistä tukea asumisturvallisuuteensa tarvitsevat eivät ole ainoat ryhmät, joiden kotien paloturvallisuudessa on parantamisen varaa. Suomessa on paljon vähävaraisia ihmisiä, joiden intresseissä on enemmän jokapäiväisen leivän syrjässä pysyminen kuin paloturvallisuus. Jos lompakossa on vielä viitonen, ja pitää päättää, ostaako palovaroittimen vai muksuille ruokaa, niin valinta on aika selvä. Palovaroittimella ei nälkä lähde.
Diakoniatyössä tai leipäjonoissa ei yleensä paljon palovaroittimia jaella, mikä sinänsä on ymmärrettävää. Diakoniatyön ensisijaisena tehtävänä ei ole paloturvallisuuden edistäminen. Diakoniassa ja ruoka-avussa on kuitenkin jotain, joka vaikuttaa inhimillisemmältä kuin poliittiset asumisratkaisupäätökset. Niissä on välittämisen meininki. Välittämisellä ja turvallisuudella on paljonkin tekemistä keskenään. Ihminen, josta välitetään, kokee turvallisuuden tunnetta.
Välittämisen keinoja on monia. Välittäminen yhteen suuntaan saattaa vaikuttaa muihin suuntiin. Jos kaupungin vuokrataloyhtiö huolehtii asukkaistaan järjestämällä asuntoihin ne toimivat palovaroittimet, niin asiasta on hyötyä myös yhtiölle itselleen. Asukkaalla on palovaroittimet kotonaan, kuten säädökset määräävät. Samalla on myös kaikkia naapureita ja koko yhtiötä ajatellen hyvä, että syttynyt palo havaitaan mahdollisimman pian. Jonkun vain pitäisi tehdä aloite, että palovaroittimet saataisiin koteihin.
Taloyhtiöt ovat vain yksi taho, jotka voivat hankkia tai lahjoittaa palovaroittimia. Omakotiyhdistys voisi hankkia palovaroittimia. Sellaisen voisi lahjoittaa myös siihen vähän nukkavieruun taloon, jossa asuu kaveri, jolla kuluu viikonloppuisin turhan paljon alkoholia.
Avainasemassa olemme me, ihmiset. Voimme tehdä aloitteita lähiympäristömme turvallisuuden parantamiseksi. Voin muuten myös testata omat palovaroittimeni. (Tein sen toissapäivänä: toinen meni vaihtoon, kun sen ääni oli yllättäen ruostunut). Voin myös tarkistaa äitini palovaroittimen.
Välittäminen näkyy pienissä teoissa. Rakasta lähimmäistäsi kuin itseäsi – testaa hänen palovaroittimensa. Nii-in, juuri sinä! Sitä paitsi palovaroittimet ovat vain yksi pieni osa elämää ja yksi pieni osa turvallisuutta. Välittää voi lukemattomilla tavoilla.
Miten sinä välität? #lahjoitaturvallisuutta
Juha Hassila
Asiantuntija
Suomen Pelastusalan Keskusjärjestö
Suomessa on keskimäärin kahdeksan asuntopaloa päivässä. Palokuolemia on vuosittain 60-80. Sekä asuntopalojen että palokuolemien määrä on ollut laskussa viime vuosina, mutta paljon on vielä tehtävää. Jokainen tulipalo on todellinen vaara. Vaikka palo saataisiin sammutettua alkuunsa ja vaikka vahingot jäisivät olemattomiksi, tulipalo on yleensä trauman paikka, joka usein koskettaa paloasunnon asukkaiden lisäksi naapureita.
Jos palo pääsee riistäytymään valloilleen, tuli, savu ja sammutusvesi tekevät tehokkaasti selvää kodin tavaroista. Siis design-sohvasta, vaarivainaan perintölipastosta, tauluista, kirjoista ja valokuvista – niistä asioista, jotka ovat ihmisille tärkeitä.
Henkilövahingot ja kuolemantapaukset ovat vielä asia erikseen. Henki ja terveys ovat täysin korvaamattomia.
