Lyhyesti
Europarlamentaarikkona vaikuttanut FT Eija-Riitta Korhola on julkaissut poliittiset muistelmansa nimellä Ilkeitä ongelmia – Tarinoita politiikasta (Tammi 2020, 442 s.). Kuten teoksen nimi lupaa, Korhola käsittelee nk. ilkeitä (wicked, viheliäisiä) ongelmia, joiden kanssa hän on joutunut etenkin poliitikkona tappelemaan. Korhola kirjoittaa ilmeikkäästi ja älykkäästi haastaen lukijan pohtimaan myös omaa suhdettaan paitsi totuudellisuuteen yleensä myös ympäristöpolitiikkaan ja ilmastonmuutoskeskusteluun erityisesti. Korhola osoittaa kritiikkiä myös Suomen ev.lut. kirkolle koskien ilmastopoliittisia kannanottoja.
Laveammin
Korholan teoksen nimeksi kävisi myös ”Intohimosta totuudellisuuteen – Poliittisia mustelmia”, koska siinä kuvataan paitsi Korholan intohimoista pyrkimystä rehellisyyteen ja argumenttien kestävyyteen myös niitä kolhuja, joita hän on poliitikon urallaan saanut. Korholan mukaan hänen johtotähtenään myös poliitikkona on ollut pyrkimys rehellisyyteen, rohkeuteen, tutkimuksellisesti kestävään tietoon ja johdonmukaisuuteen. Korhola kertoo, miten hän päätti kokeilla myös politiikassa valitsemaansa linjaa – ”laboratoriokoetta” – olla valehtelematta ja mielistelemättä sekä kysyä ja ottaa selvää asioista, joista ei tiedä: ”kuinka pitkälle pääsisi, jos päättää, ettei valehtele politiikan takia ikinä?”
Korhola pyrkii ja kehottaa teoksessaan intohimoisesti ajattelun ja toiminnan loogiseen ja eettiseen kestävyyteen sekä tulevaisuusvastuuseen. Tämä vaade koskee yhtä lailla tutkijaa, poliitikkoa, median edustajaa tai asiaintilasta huolestunutta kansalaista. Päiväkirjamerkinnät, kolumnit ja blogikirjoitukset tarjoavat lukijalle ovia kulloisiinkin henkilökohtaisiin tunnelmiin, poliittisiin ongelmiin että kulissien takana tapahtuviin peleihin. Korhola käsittelee teoksessaan epäselviksi tai pimentoon jääneitä asioita ja pyrkii oikomaan väärinymmärryksiä ja vääryyksiä. Lukija pääse mukaan myös niihin hetkiin, kun Korhola on tunnistanut ja tunnustanut oman tietämättömyytensä ja tieto on muuttanut hänen aikaisempaa näkemystään, kuten esimerkiksi koskien ydinvoimaa.
Varsin yleisesti jaettu kokemus on, että ne, jotka tietävät asioista vasta hieman (esimerkiksi toimittajat ja poliitikot), puhuvat asioista kuitenkin paljon itsevarmemmin kuin ne, jotka ovat asiaa eniten tutkineet. Korhola kertoo, että tälle ilmiölle on olemassa oma tieteellinen teoriansa, nk. varmuusloukku (certainty trough). Tieteelliselle tutkimukselle ja tiedeyhteisölle on ominaista kyky ja pyrkimys korjata erehdyksiä (nk. fallibilismi). Tällöin luotettavuus ei perustu kykyyn esittää ehdottomia totuuksia vaan tiedontuotannon menetelmiin ja prosesseihin. Korhola liittyy tässä yhteydessä filosofi Karl Popperin tieteenfilosofiseen teoriaan, jonka mukaan tieteellisen tiedon kriteerinä on, että se on ainakin periaatteessa kumottavissa (nk. falsifikaatiokriteeri).
Tieteen harjoittamiselle on ominaista nöyryys sen edessä, mitä voimme sanoa tietävämme. Kun valmius myöntää teorian erehtyväisyys ja periaatteellinen kumottavuus puuttuu, olemme siirtyneet Korholan mukaan dogmaattiseen ajatteluun, fundamentalismiin.
Teoksessa erityisen kiintoisaa on Korholan näkemys etenkin ilmastonmuutosajattelun uskonnollisista piirteistä. Kuten Korhola toteaa, on helppo löytää ilmastonmuutoskeskusteluista sekä uskonnon alueelta siirrettyä sanastoa että uskonnollista asennetta. Korhola liittyy ajatukseen, että ympäristöliikkeissä on havaittavissa sekulaaria uskonnollisuutta. Niiden piirissä harjoitetaan samalla tavalla dogmaattisuutta ja fundamentalismia kuin joissain uskonnollisissa liikkeissä. Tässä yhteydessä Korhola kritisoi kirkkoja ja etenkin Suomen ev.lut. kirkkoa siitä, että ne eivät ole havainneet ympäristö- ja ilmastokeskustelun fundamentalistisia piirteitä vaan ovat valinneet kritiikittä tietyn puoluepoliittisen linjan. Vaikka Suomen ev.lut kirkon yhteiskunnallinen asema onkin heikentynyt, sitä yritetään myös aktiivisesti värvätä ajamaan poliittisia tarkoitusperiä. Tätä keskustelua olisi tarpeen käydä näkyvämmin kirkon piirissä.
Kirjassa on myös Korholan mainio blogikirjoitus, jossa hän pohtii kieli poskessa, minkä puolueen taakse Jeesus asettuisi.
Eija-Riitta Korhola suhtautuu teoksessaan filosofin vakavuudella ja tunnollisuudella siinä käytettäviin käsitteisiin, teorioihin, johdonmukaisuuteen ja perusteluihin. Tämä tekee teoksesta miellyttävän lukukokemuksen. Terävänä ajattelijana ja sanataitavana kirjoittajana tunnettu Korhola onnistuu välittämään tietoa vaikeistakin asiakokonaisuuksista. Teoksessa Korhola pohtii avoimesti omaa poliittista uraa ja sen muutoksia vaikuttimineen, kuten esimerkiksi siirtymistä kokoomukseen. Korhola kirjoittaa nasevasti europarlamentaarikon työstä myös julkisuusverhon takana. Samalla Korhola sivistää lukijaystävällisesti sekä ilkeistä ongelmista että tieteenfilosofisista kysymyksistä. Helpolla hän ei kuitenkaan lukijaa päästä vaan haastaa totuudellisuuteen, ei totuuden omistamiseen vaan siihen pyrkimiseen.
Kalle Kuusimäki
