Kesän varsin kuohuvassa mediameressä pulpahti pintaan yksi kiintoisa kirjoitus jo pidempään vahvistuneesta ilmiöstä ja ajattelutavasta. Tuon näkemyksen mukaan myönteisellä itsepuheella ja asenteella ihminen saa ”universumin” palvelemaan itseään. Ajattelussa haluamispuhe kohdistetaan konkreettisiin asioihin, esimerkiksi uuteen työpaikkaan tai tonnin parempaan palkkaan. Tätä ajattelutapaa on kutsuttu mm. ”manifestoinniksi” ja ”vetovoiman laiksi”. Ajattelu ilmentää toisaalta uushenkisyyttä toisaalta ihmiskäsitystä, jossa korostuu jokaisen vastuu itsestä.
Ilmiö on uskonnollisesti kiintoisa, se on yhdenlaista maagista ajattelua. Ilmiö kytkeytyy samalla ongelmalliseen, yksisilmäisesti ihmisen omaa vastuuta korostavaan ja erilaiset lähtökohdat, kasvu- ja elinolosuhteet huomiotta jättävään ihmiskäsitykseen. Manifestointi-ilmiöön liittyy lisäksi pyrkimys olla ajattelematta ja huomioimatta kielteisiä asioita, koska sen ajatellaan vetävän epäonnea, eräänlaista huonoa karmaa puoleensa.
Kykenemättömyys ymmärtää erilaisia elämäntodellisuuksia ja niistä etääntyminen – tai jopa tietoinen etäännyttäminen – on omiaan ruokkimaan harhaisia käsityksiä elämästä ja muista ihmisistä. Ihmisillä kun on kuitenkin hyvin erilaiset lähtökohdat ja kasvuolosuhteet, jotka luovat eriarvoistavat puitteet.
Harva kieltää myönteisen ajattelun merkityksen. On hyvä ja tarpeen, että ihminen uskoo myönteisen muutoksen mahdollisuuteen ja myös omiin mahdollisuuksiinsa. Mutta kenelle tahansa voi tapahtua mitä ja milloin tahansa täysin riippumatta siitä, miten myönteistä elämänasennetta ja puhetta universumille on viljellyt. Silloin tarvitaan muiden apua.
Hyvinvointivaltio on perustunut tällaiseen jaettuun ymmärrykseen elämän usein ennakoimattomasta haavoittavuudesta ja siihen liittyvästä jaetusta vastuusta. Tuore hallitusohjelma on herättänyt aiheellisesti paljon huolta. Yksi keskeinen huolenaihe on, millaista ihmis- ja elämän- sekä yhteiskuntakäsitystä se paitsi ilmentää myös edistää.
Muutama vuosi sitten ilmestyi kirja Hoivan arvoiset (2016), jonka kirjoittajat peräänkuuluttivat sellaista yhteiskuntaa, joka tunnistaa ja tunnustaa, sallii ja hyväksyy ihmisen perustavanlaatuisen vaivaisuuden ja keskinäisen riippuvaisuuden. Kirjoittajat haluavat puheen vaivasta ja vaivaisuudesta takaisin politiikan ytimeen.
Ehkä on niin, että vaivainen-sanan vähäpätöisyyttä ja arvottomuutta korostavat merkitykset ovat osaltaan vaikuttaneet sanan käytön vähentymiseen. Minä vaivainen, vain mato, matkamies maan -säe kertoo toki siitä, miten virrenveisaaja kokee arvottomuutta ja mitättömyyttä niin muiden ihmisten kuin myös Jumalan edessä. Mutta sen voi kuulla myös kuvauksena vaivattuna olemisesta, siitä, miten erilaiset sairaudet ja koettelemukset vaivaavat jokaista ihmistä vääjäämättä ja toisia hellittämättä. Usein nämä ovat kulkeneet käsi kädessä, sairaus on ajanut köyhyyteen ja kokemukseen arvottomuudesta. Yhteiskuntamme suursaavutuksia on ollut, että elämänkoettelemuksilla vaivattu ihminen on saanut kokea arvostusta, ihmisarvoista hoivaa ja kohtelua.
Kun uutta hallitusohjelmaa lähdetään viemään eteenpäin, huomiota tulee kiinnittää laadukkaisiin vaikutusarviointeihin, etenkin siihen, millä tavoin vaikkapa suunnitellut leikkaukset vaikuttaisivat jo nyt heikommassa asemassa oleviin. Toinen huomioitava asia koskee ihmiskäsitystä ja näkemystä yhteiskunnan tehtävästä. Tunnistetaanko ja tunnustetaanko ihmisyyteen kuuluva perustava vaivaisuus ja keskinäinen riippuvuus ja tähän liittyvä yhteinen eli yhteiskunnan vastuu.
Jos piispojen 1990-luvun sosiaalieettisen puheenvuoron Kohti yhteistä hyvää koiranleuat pureksivat muotoon ”Kohti yhteistä hynää”, nykyisen hallitusohjelman nimi Vahva ja välittävä Suomi taipuu sisältönsä puolesta liiankin kerkeästi muotoon ”Vahvoista välittävä Suomi”. Hyvää tahtoa tulisi nyt ohjata ja täsmentää oikeaan ja kestävään hyvään. Tätä ohjausta voi tehdä valistuneen itsekkäästi omaan hyvään tähdäten tai perustaen jalompaan ihmisarvoon nojaavaan eetokseen ja aatokseen.
Kalle Kuusimäki
