eli mitä pieni pitäjä ja seurakunta tarjoavat ikääntyville
Kirjoitin artikkelin aikoinaan Diakonia-lehteen alkuvuodesta 2013. Kun aloin päivittää tietoja, huomasin monen asian muuttuneen. Halusin kirjoittaa muutokset näkyviin.
Kun vuonna 2012 kerroin muuttaneeni Humppilaan, useimmat reagoivat sanomalla Humppilan Lasi. Helsinki-Pori-valtatien varressa olevat turistirysät ovat se, mitä ihmiset tästä paikkakunnasta parhaiten muistavat. Humppila sijaitsee Lounais-Hämeessä valtateiden 2 ja 9 risteyksessä. Vuonna 1874 perustettu kunta on pinta-alaltaan 148 neliökilometriä. Asukkaita oli vuonna 2012 noin 2 500, joista seurakunnan läsnä olevaa väestöä 2 169. Seurakuntalaisista lähes 13 % oli täyttänyt 75 vuotta. Väkiluvussa on tapahtunut muutoksia. Kunnan asukasluku vuodelta 2017 on 2 290. Seurakunnan jäsenmäärä elokuun lopussa 2018 oli 1 893, joista 12,5 % oli täyttänyt 75 vuotta.
Rovastikunnassamme on parhaillaan menossa liitoselvitysneuvottelut. Lokakuun aikana selviää, muodostetaanko uusi Forssan seudun seurakunta ja mitkä seurakunnat siihen liittyvät. Ilmassa leijunut muutos on vaikuttanut työntekijäkuntaan. Vuonna 2012 seurakunnan vakinaisina työntekijöinä oli kirkkoherra, kanttori, diakoni, talouspäällikkö, seurakuntamestari ja osa-aikaisina siivooja ja kaksi lastenohjaajaa. Talouspäällikkö hoiti myös kirkkoherranviraston, ja diakonin toimenkuvaan kuului myös nuorisotyö. Nyt pastorin tehtäviä hoitaa kaksi henkilöä osa-aikaisina: toiselle kuuluu hallinnollinen puoli ja toiselle toimitukset & yleinen srk-työ (karkeasti jaettuna). Talouspäällikön lähdettyä tilalle ei palkattu uutta, vaan palvelut ostetaan naapuriseurakunnasta (ja hallinnollinen kirkkoherra tekee osan). Yhtenä päivänä viikossa meillä on kirkkoherranvirastossa ”toimistosihteeri”. Kanttorin vaihdettua työpaikkaa naapuriseurakuntaan ei virkaa laitettu auki, vaan palkattiin sijainen, kunnes liitosasia ratkeaa. Muut virat & toimet ovat entisellään. Toimintamäärärahat ovat edelleen niukat, mutta olemme oppineet selviytymään niillä. Meillä ei tuhlata. Nämä ovat siis puitteet ja resurssit. Mitä niillä sitten saadaan aikaan ”vanhusväestölle”? Onko Humppilan seurakunnalla vanhan ihmisen tarpeet ja toiveet ymmärtävää toimintaa?
Ryhmässä ja yhdessä
Joka toinen viikko on seurakuntatalolla Seurakuntakerho, jonka osallistujakunta on enimmäkseen vanhuuseläkkeellä. Kahvitarjoilusta huolehtivat eri kyläkuntien vapaaehtoiset emännät, hekin lähinnä eläkeläisiä. Voileipätarvikkeet ja kahvimaidon ostan minä, kahvia ja sokeria on keittiöllä jo valmiina ja makean kahvileivän tuovat vapaaehtoiset emännät tullessaan. Seurakuntakerhon vetovastuu on minulla, mutta kerhoa pitämässä on kanssani aika usein pappi tai kanttori. Kirkon vieressä oleva seurakuntatalo sijaitsee reilun kilometrin päässä ”keskustasta” (= yksi ruokakauppa ja yksi pankki). Väkeä kerhoon tuli ennen kimppataksilla ja kerhon aloitusaikaa saatettiin siirtää taksin ajoaikataulun mukaan. Nyt taksia on erittäin vaikea saada.
Jumalanpalvelukset ja muut kirkossa pidettävät tilaisuudet voidaan välittää keskusradion avulla Mäntyrinteen palvelukeskukseen. Sen lisäksi palvelukeskuksessa pidetään joka toinen viikko hartaushetki ‒myös erikseen dementiaosaston puolella. Hartaushetken pitämisessä vuorottelevat kirkkoherra, kanttori ja diakoni. 2-3 kertaa vuodessa hartauden lisäksi on ehtoollisen vietto, jolloin mukana avustamassa edellisen kolmen työntekijän lisäksi on myös seurakuntamestari. Seurakunnan työntekijät osallistuvat mahdollisuuksien mukaan myös palvelukeskuksen muihin tilaisuuksiin ja tapahtumiin kuten itsenäisyysjuhlaan. Palvelukeskus on nyt myyty Attendolle, joka rakentaa uutta asumisyksikköä kunnantalon viereiseen puistoon. Emme tiedä onko uudessa talossa yhteistä tilaa kokoontumisille ja ovatko seurakunnan vierailut tervetulleita.
Yksi Humppilan seurakunnan kuoroista on Veteraanikuoro. Se on miesten ihan oma lauluporukka, joka esiintyy seurakunnan tilaisuuksissa ja muuallakin. Kuorolaisista enää vain yksi on varsinainen sotaveteraani. Muut sanovat olevansa oppipoikia. Laulu heiltä kulkee ja serenadi herkistää kyyneleet naispuolisten kuulijoiden silmäkulmiin. Kuoro jatkaa edelleen toimintaansa.
Pienellä paikkakunnalla seurakunnan ja kunnan toiminnat nivoutuvat toisiinsa. Kilpailu ei kannata, kun väkeä on vähän. Samat vapaaehtoiset toimivat molemmilla puolilla. Samassa sopassa ovat myös eläkeläisjärjestöt. Liikkuvat eläkeläiset pelaavat bocciaa ja kävelysählyä ja käyvät vesijumpassa Forssassa. Iloiset ikäihmiset kokoontuvat viikoittain kunnantalolla ja sinne toivotaan usein seurakunnan työntekijöitä vierailemaan. Kunnan ja järjestöjen hoitaessa muun aktiviteetin voi seurakunta rauhassa keskittyä hengelliseen puoleen.
Kaikenlaista on tarjolla niille, jotka pääsevät liikkeelle. Vaikka Humppilasta pääsee junalla ja linja-autojen pikavuoroilla suuriin kaupunkeihin, ei paikallisliikennettä oikein ole. Sivummalla asuvista ajokortin omistavat pitävät ajolupansa voimassa mahdollisimman pitkään. 85-vuotias leskirouva ei kuitenkaan lähtenyt joka kelissä liikkeelle ja suunnitteli muutenkin ajoreittinsä niin, että vasemmalle kääntymisiä oli mahdollisimman vähän. Nyt 90-vuotiaana hän on luopunut ajokortistaan. Hieman nuoremmat käyvät säännöllisesti Forssassa, jotta taito ja uskallus ajaa kaupungissa säilyy.
Yksin mutta ei yksinäisenä
Entä ne, jotka eivät tule ryhmiin tai osallistu tilaisuuksiin? Ennen kohdattiin syntymäpäiväkäynneillä 70-, 80-, 85-, 90- ja 90+-vuotiaat henkilökohtaisella tapaamisella. Vierailijana oli diakoni, kirkkoherra tai kanttori. 75-vuotiaille järjestettiin yhteiset syntymäpäiväjuhlat. Nykyisin 70 vuotta täyttäville lähetetään onnittelukortti ja 80-vuotiaille pidetään yhteinen lounasjuhla, muuten onnittelukäytäntö on ennallaan. Pienen pitäjän etu (ja joidenkin mielestä haitta) on se, että naapurit tunnetaan. Samalla seurataan, ovatko asiat kunnossa. Tulin kerrostalossa kotikäynniltä rappukäytävään, jossa oli kaksi huoltomiestä vesivahinkoa korjaamassa. ”Ei olekaan Almaa aikoihin näkynyt liikkeellä”, totesi toinen huoltomiehistä. Kotikäynnit ovat yksi tapa tavoittaa ja kohdata sekä hissittömässä kerrostalossa että sivukylässä asuvia yksineläjiä. Uutena työntekijänä pyysin vinkkiä, kenen luokse mennä, kuka ehkä odottaa minua. Nyt olen jo tutumpi ja minua nykäistään hihasta kaupassa tai lähestytään facebookin kautta.
Toki ongelmia on siinä, että aktiivinen kerholainen ei välttämättä ymmärrä, miksi hänen luonaan ei käydä joka viikko kotikäynnillä, ei edes joka kuukausi. Jos henkilön näkee seurakunnan tilaisuuksissa lähes viikoittain, priorisoi kotikäynnit niille, jotka eivät pääse liikkeelle. Diakoniatyön johtokunta nimesi aikoinaan tänne tullessani ikääntyneet yhdeksi tärkeimmistä painopistealueista. Siinä mielessä pitäisi olla helppo toteuttaa toivottua työnkuvaa. Mutta silloin kun rippikoulu on pyörähtänyt käyntiin, isoskoulutus jatkuu ja Yhteisvastuukeräys on alkamassa ja jossain välissä olisi suunniteltava syntymäpäiväjuhlat sekä 5-vuotiaille että 75-vuotiaille, voi vain todeta, että ihan kaikkeen ei repeä. Kotikäyntien määrä on valitettavasti se, josta on helpoin tinkiä.
Yhteisöllisyys
Humppilan seurakunnan yksi iso etu oli se, että kaikki työntekijät asuivat seurakunnan alueella. Sillä tavalla olimme mukana ja näkyvillä seurakuntalaisten elämässä tavallisessa arjessakin. Nykyisin papit, kanttori ja talouspäällikkö asuvat muualla. Toki ihmisten kanssa jutellaan edelleenkin siellä, missä heitä tapaa. En ole kokenut sitä ongelmaksi. Tähän ikään mennessä on muodostunut melko selkeä ammatti-identiteetti ja sitä osaa laittaa rajoja. Toinen etu oli se, että pienessä työyhteisössä väki on tottunut tekemään yhdessä eikä eri työaloihin juuttuminen tai karsinoituminen ole ollut tapana. Seurakunta tuo omaa kristillistä sanomaansa vahvasti esiin. Määrärahat ovat pienet, joten on keskityttävä siihen tärkeimpään. Diakoniatyön toiminta-ajatuksena Humppilan seurakunnassa on uskon ja rakkauden vahvistaminen sanan ja kristillisen palvelun kautta toiminnan painottuessa tukea eniten tarvitseviin.
Jaana Valtonen
diakoni
Humppilan seurakunta
