Kuka muistaa radion vanhusten tunnit ja Eila Alhonsaaren, pappi Antti Alhonsaaren puolison ja radiotoimittajan, joka lanseerasi meille käsitteen ikäihminen? En ole ikääntynyt, en ikäihminen enkä mikään pehmitetty ja pumpuloitu vanhus. Ehkä iän tunnukset ovat loitontuneet edellä tai tulleet etäältä lähemmäksi. Työiän sivuuttanutkin olen. Sanokoot sitten vaikka senjoriksi. Monella tasolla on ollut pakko myöntää, että nuoruus on takana. Muisti pätkii ja lemahtaa vanhan miehen imelä pissa. Suupielestä valskaa leipä.
Ei ikänä tekoreipas
Puolituttu eläkepappa tuli hakemaan kirkkoon saarnamieheksi, tunnettu nimi, neuvos ja kaikkea. Olemus huuteli tekopirteää ja reippautta väkisin. Kukaan ei olisi voinut säheltää enempää auton tai turvavyön kanssa. Ne käännökset, ne jarrutukset ja viime tipan huomiot. Vatkasi ohjauspyörä oikeaa ja vasenta. Näkyikö katu paremmin, kun nenä oli tuulilasissa ja rintakehä rönötti ratissa? Milloin lopetti pappa autoilun, hengenvaarallisen itselle ja muille, mene ja tiedä. Kortti hyllylle on kuin leikattaisiin ne, menevät miehuus ja sen mitta. Herra paratkoon, ei minusta ikänä näin itsestäni liikojen luulijaa eikä tekotarmokasta ulospäin.
Entä nuori vaimo? Luin Einojuhani Rautavaaran muistelmat, mitä iloa nuorelle vaimolle on alkukahinoiden jälkeen 30 vuotta vanhemmasta miehestä. Minulla vaimoon nähden vuosia on puolet vähemmän. Eipä paljon lohduta kavennus, eikä lohkea vertailupisteet. Kai vuosien mennen tasaantuu erotus, kun vaimokin vanhenee. On enentynyt hoidon, hoivan ja vahtimisen tarve. Hoidettava olen minä ja hoitaja on hän. Siinä sitten yritän hyvittää ja tasata, saada hänenkin vaakakuppiinsa jotakin mukavaa, katua ja kätkeä mustia sukkiakin piiloon.
Terveyden silmitön tärkeys
Mitähän varten terveyden asiat ovat tulleet nyt tärkeiksi? Onhan liikkua voinut aina, valita hissin sijasta portaat, katsoa mitä syö tai juo, viljellä elämäntapoja ja mennä kuntosaliin. Nyt tutkitaan kalorit, rasvaprosentit ja suolat. Verenpaine on päivän ilo sekä kuivuva iho, niin saa rasvaa. Terveyskävely käy ja kutsuu uimahallivuoro. Koittaa vaimon käsi otsalta lämmön. Sukkaa jalkaan, on lattia kylmä. Unisukkaa yöllä ja villaa ylle. Pitkät kalsarit ovat mukavat yhä varemmin syksyllä ja kauan keväällä. On hassu istua autoon, jos polvilta puuttuu viltti eikä istuinlämmitintä saa päälle.
Hietaniemi, Honkanummi, Malmi ‒ siellä heitä makaa pitkät rivit terveytensä hoitaneita. Huhhuh tätä itsestä huolenpitoa, vaan tulevathan siitä elämisen sisältö ja vaihdon palikat keskustelun pörssiin. Montako pilleriä päivässä syön, olen jättänyt pois tai saanut lääkäriltä lisää? Ravintolisät ja terveysvaikutteiset ruuat, kylmäpuristetut öljyt ja kokojyvätuotteet, vitamiinit, ulostustehosteet, kalsiumit ja leseet. Entä se aloevera? Joskus nukun, ja pikku päikkärit ovat kova sana. Unohtuu puntari, kun näkyy siinä kiloina läski. Hyviä lehtijuttuja silmään, mistä muusta kuin terveydestä, yhtä pystyyn nostettua ja kävelevää terveyttä koko mies!
Karjalan mamma oli leirillä Kirkkonummen Hilassa, ikää reippaat 95. Luki sairaudet, vaivat ja taudit, sokeudet ja kihdit, säryt ja leikkaukset, suolen mutkan poistot, huonot kuulot ja reuman kivut. Tuntui, että kaikki maailman vaivat olivat pesineet Karjalan neitoon. Listan lopussa lausui mamma: Vaan jos kaheksankymppisenä olisin kuollut, niin ihan terveenä olisin kuollut.
Sokean muisti ja musikaalisuus
– Kuule, sinulla on sitten valtavan hyvä muisti. Eivätkös kaikki sokeat muista, ja kuulokin teillä terävöityy! Mahdottoman musikaalisiakin olette. Niinpä niin, muisti, hyvä ja hyvä ja vaimo lohduttaa:
– Sinulla on viime aikoina ollut niin paljon, että ei ole ihme, jos kaikkea ei muista.
Järkevää selitystä kyllä, vaan ei lohduta. Hiiviskelen ympäri huushollia, tavoitan kädellä ja pinnistän muistia, mihin jäi villapaita juuri tuossa, ja kun ei osu harova käsi, ei sitten millään. Hikeennyn sokeuteen, joka aina muistaa roikkua mukana. Olisi siitä silmästä apua. Ei ole ketään, jolta kysyä; ihmettelee opaskoirakin vaiti.
Entä se sokeiden maankuulu musikaalisuus? Eipä juuri laulata. Ja se herkistynyt kuulo ja hyvä muisti ‒ pannapa silmät kiinni. Siitä saa pian pikatestin, miten viriää laulu, miten terävöityy kuulo ja kirkastuu muisti. Kuulon osalta kilpailen pikkusiskon kanssa, kumpi kuulee huonommin ja vähemmän väärin. Kotona vaimo kuulee pitkin päivää, sanotko vielä, anteeksi mitä, nyt en kuullut, kovasti kaikuu, voivoi kun en taaskaan kuule ja sanopa kerran vielä. Näin kulkevat elämän faktat. Pohjanmaan paappa oli viimeisimmät vuotensa kuuro. Häneltä opin, miten kompensoida huonoa kuulmista. Kun puhuu itse, ei tarvitse kuulla muiden puhetta.
Vanhuuden valot
Nimet tipahtelevat päästä ja pysähtyy kulku. Minne olen menossa, mitä tekemässä, mitä pitikään sanoa? Mikä virkailijan nimi? Mitä tekee lompakko kädessä, olenko ottamassa sieltä vai panemassa pois? Kaupassa seison tiskin tällä puolella, myyjä toisella. En saa sanaa suusta, kun juuri muistin, vaan enää en, mitä piti ostaa. Stagnaatio – muistan sentään ja osaan nimetä ilmiön, minä sivistynyt mies.
Seurakunnassa jaoin pastorina vanhuksille syntymäpäivinä Fredrik Wislöffin kirjaa Valoisa vanhuus tai jonkun muun Ilta joutuu. Wislöffin valoista ei ole tietoa, mutta elämän ehtoon joutuminen on totinen tosi. Miksi minun vanhuuteni pitäisi olla sen valoisampi kuin muut ajat? On ihan hauska synkistellä, mässätä nuorten holtittomuuksilla, piehtaroida heidän olemattomissa peruskoulutiedoissaan ja kammoksua typerää melumakua, jota he kutsuvat musaksi. Vanhemmiten kasvaa suvaitsevaisuus ja avarat mielipiteet saavat sijaa, väitetään, ja katin kontit, sanon minä. Enkö ole kärtty, helposti ärtyvä ja ihmisille, varsinkin vieraille, suoraan sanoja? Tällä kokemuksellahan minä tiedän melkein kaiken ja voin vähän ojentaa. Entä kotiminä sitten? Ennen kärsin muiden mykkäkouluista, nyt mykistyn itse ja vetäydyn lukemaan. Ei ole edes haukkua esimiestä tai työpaikan typeryyttä. Joskus huhuja kuulen, että siellä yhä työryhmä istuu, palkka juoksee, järki seisoo, organisaatio uudistuu ja kehitys kehittyy.
Missähän vaiheessa rohkenen vetää päälleni titteliksi vanhus? Harmaja pää löytyy jo ja joskus joku muukin viittaa vuosiin. Lääkäri puhuu fiksusti ja sanoo ihmisestä iäkäs. Pelkistyvät elämän ilot ja ovat pieniä. On suurenmoinen asia, kun syntyy pyttyyn kakka eikä pinnistys satu. Mukava on popsia hyvää ruokaa, kokea kaunis auringon nousu, iloita uusista ikkunan verhoista. Sopivalla hollilla kuuluu lintujenkin laulu. Vielä mukavampi on vahtia hopeaa, hypistellä koruja ja laskeskella rahoja, maalauttaa rakkaalle pyrstötiaistaulu. Huisin oikein vanhapoika Paavali tunnisti vanhuuden iloja:- Vatsa on heidän jumalansa ja maallisiin on heidän mielensä.
Hilpeä lasku
Näin juuri Elämä on nähnyt hyväksi, vaan enpä asetu mässäilemään äreyksillä, harmaalla päällä, paksuilla korvilla, huonolla muistilla, liioilla läskeillä tai roikkuvalla mahalla, en edes hyvällä iällä. Miksi tämä ikä olisi nyt muita parempi, vaivoja ainakin on enemmän. En lannistu, vaikka puheet yhä useammin katsovat vanhaa, muistelevat mennyttä, harvemmin tähyävät eteen ja tulevaisuuteen, ellen laske lääkärin aikoja edessä ja allakkamenoja. Onpahan tässä mitä kerrata ja samoille ihmisille uudesti samoja. Kohteliaasti yritän pehmentää ‒ sano vain, jos olen jo tämän puhunut!
Mikä ihana on ajan hopea kiillottamaan muistot, karsimaan turhaa ja unohtamaan osan. Saavatpahan sitten paremmin tietäjät oikoa, kuinka se oikeasti oli. Kaiketi tämä on elämän oma tie riisua niin kuin on körttiläisten tapa. Elämä puskuroi ja häivyttää ymmärryksen itsensä kivuille, antaa pehmeän, turvallisen, jopa hilpeän laskun. Vähin erin siirryn elämän suloisten höppänöiden riviin, ellei mene laakista petiin tai poikki.
Toimeliaisuuden pakko
Niin pitkästi pelaan kun on millä pelata, teen hommia ja toimin ripustamatta aktiivisuuden kuristavaa vaatimusta kurkkuun. On silmukoita kaulassa jo omasta takaa. Henkeä ylämäki ahdistaa. En välitä olla toimelias vanhus, joka tulee, menee ja osallistuu, kaikkialla näkyy ja kuuluu ynnä on läsnä. Alan tietäjiä kuunnellessa tulee tuntu, etten oikein ole mitään, tuskin edes ihminen, ellen ole kamalan aktiivinen, touhua, väkerrä ja tee. Menemisen nousevasta sauhusta mitataan ihmisen arvo. ‒ Ei kai nyt sentään. On perhanan mukava joskus katsella vain, olla ja levätä.
Sata vuotta kiersin ympäri maata, saarnasin pyhäaamujen kirkot ja söin seurakuntataloilla perunasopat ‒ lusikkaruoka on helppoa pistellä sokean ja emäntien laittaa. Nyt on ollut sunnuntait makea maata ja pitää radiota Suomen kanavalla yhdeksästä kymmeneen iskusäveliä kuunnellen, arvuutella, kuka laulaa ja minä vuonna. Kuulen kyllä viittä vaille kirkon kellojen lompotuksen ja temppelikutsun, mutta minä vain syntisesti makaan. Tuntuu mainiolta antaa itselle lupa rentoon oloon, kädet tyynylle niskan taa, hymytä muille ja hymytä itselle, muistaa, kun sittipörriäinen Heinäveden kirkon kuorissa kesäpäivän ikkunasta lenteli makeaan ehtoollismaljaan, tarttui vanhan papan viikseen ja mitä tapahtui sitten. Kollega vieressä kertoi perästä, että lipoi kielellä pappa viiksestä suuhun ja se katosi huulien taakse. Tällä kohtaa naurahti kai Isä Camillonkin Kristus.
Ari Suutarla
Vanha pappi
(Kuva: Tuija Wetterstrand)
