Unohtaako diakonia maaseudun syrjäytyneet vai onko diakonia voimissaan juuri maaseudulla? Ajattelin ensin kirjoittaa siitä, kuinka rankkaa meillä täällä pohjoisessa on; vähän työntekijöitä ja vähän rahaa. Mutta mitäpä tuota valittamaan. Onhan meillä kuitenkin tunturit ja lunta! Ja sitä paitsi on tutkittu että täällä asuvat Suomen onnellisimmat ihmiset ja ilma on Euroopan puhtainta! J …. ja piti kirjoittaa, miten diakonia huolehtii syrjäytyneistä?
Kuka siis on syrjäytynyt? Wikipediasta luin, ettei sille ole vakiintunutta määritelmää suomenkielisessä sosiaalitutkimuksessa. Täytyy siis miettiä, onko ihminen syrjäytynyt, jos ei pysty eikä jaksa enää osallistua, mutta on tilanteeseensa tyytyväinen? Ei hän välttämättä omasta mielestään ole syrjäytynyt. Täällä kuitenkin on totuttu aika yksinkertaiseen elämään, ja mm. kulttuurimenoja siinä merkityksessä kuin yleensä ajatellaan, täällä ei niinkään kaivata. Tärkeää on arjen sujuminen. Syrjäytyminen uhkaa siis ainakin niitä ihmisiä, joilla on taloudellisia ja sosiaalisia vaikeuksia sekä ihmisiä, joilla on terveydellisiä ongelmia.
Kaikki on kaukana
Ja täällähän on paljon yksin asuvia ja perheitä, jota elävät taloudellisesti ja sosiaalisesti ongelmallisissa olosuhteissa, joista on huonot mahdollisuudet vapautua. Jotain pitäisi tehdä! Mutta esim. muuton esteitä on paljon: talot eivät käy kaupaksi, on vaikea luopua perintötilasta ja totutusta asuinympäristöstä eikä tarjolla ei ole kunnollisia vuokra-asuntoja. Työt ovat pätkätöitä, työhön menemiseen tarvitaan monesti oma auto, sillä julkinen liikenne on vähäistä tai sitä ei ole. Ja auton pito on tunnetusti arvokasta! Sairaudet rasittavat taloutta. Terveyskeskus on monille kaukana, ja lisäksi terveyskeskuksen virkojen täyttämisessä on täällä ollut jo vuosia ongelmia. Yksityislääkärien vastaanotot ovat myös kaukana, eikä läheskään kaikilla ole niihin varaa. Lisäksi tulevat mielenterveys- ja päihdeongelmat. Niin ja ne sukuriidat yms., joita onkin sitten aika vaikea selittää.
Eletään maantieteellisesti laajassa, mutta muuten aika suppeassa piirissä. Niin kunnan kuin seurakunnankin viranhaltijat ovat monille tuttuja. Joidenkin kohdalla se on etu ja toisten kohdalla haitta. Huhumyllyhän on ihan mahdoton, mutta siellä joukossa aina joskus on ihan oikeaa tietoakin. Ilman ihmisten omaa yhteydenottoa tai lähimmäisen antamaa viestiä ei viranhaltijankaan voi olettaa tietävän avun tarpeesta. Onneksi molemmissa kunnissa on taitavia työtekijöitä, ja joskus yhteistyöllekin tulee mahdollisuuksia. Lähtökohta on kuitenkin se, että jokainen vastaa omasta elämästään, mm. ottamalla tarvittaessa yhteyttä.
Naapuriapua ja ryhmätoimintaa
Viranomaisten lisäksi on vielä paljon naapuriapua ja joitain henkilöitä, jotka huolehtivat vähän kauemmaksikin. Järjestettyyn lähimmäispalveluun täällä ei ole totuttu kuulumaan (onneksi, sillä silloinhan pitäisi keritä järjestämään tapaamisia ja palkita vapaaehtoisia). Monet seurakunnan vapaaehtoisista kokevat saavansa riittävän tuen seurakunnan taholta osallistumalla seurakunnan yleiseen toimintaan, kuten jumalanpalveluksiin ja muihin tilaisuuksiin.
Myös ryhmätoiminnalla on tarkoitus vähentää syrjäytymistä. Enontekiöllä SámiSoster ry:n kanssa yhteistyössä on eläkeläisten kerhoja. Nyt näitä ”Virtapiirejä” on kolmella kylällä. Ohjaajana toimii vuorollaan yhdistyksen, kunnan tai seurakunnan työntekijä. Ohjelma on perinteinen kerho-ohjelma: laulua, keskustelua, jumppaa ja aivojumppaa sekä hartaus (ainakin jos seurakunnan työntekijä on paikalla). Hetan Virtapiiri kokoontuu seurakunnan ja SámiSosterin aloittamalla kirpputori-kohtaamispaikalla, Luovatuvalla. Luovatupa on omiaan ehkäisemään myös syrjäytymistä mahdollistamalla kuntalaisten kohtaamisen kauppareissuillaan.
Muoniossa on aloitettu kerran kuukaudessa Virkistys-iltapäivä. Kokoontumiskertojen aiheet vaihtelevat, mutta aina mukana hetki Sanan äärellä ja jokunen virsikin. Ikärajaa ei ole, ja iloksemme ikääntyneiden joukkoon on tullut yksi nuori äiti lapsineen. Lisäksi seurakunta kutsuu ikääntyneitä mm. yhteisiin syntymäpäiväjuhliin ja Eläkeläisten kirkkopyhään.
Jo vuosia sitten keksin pyytää palaveriin Muonion SPR:n väkeä yhdessä seurakunnan vapaaehtoisten kanssa suunnittelemaan jotain virkistystä silloisen vanhainkodin, nykyisen Palvelukeskuksen asukkaille. Tuloksena oli kerran kuukaudessa kahden tunnin ohjelmallinen tapaaminen sekä kesäisin kaksi retkeä lähiseudulle. Toisen retken järjestämisessä on myös Lions Club ollut merkittävänä toimijana. Vapaaehtoiset ovat pääosin eläkeläisiä, ja monet saavat itselleenkin virkistystä tästä toiminnasta.
Toimintaa erityisryhmille
Erityisryhmiin kuuluvat jäävät helposti omiin oloihinsa. Rovastikunnallista toimintaa, kuten leirejä ja kirkkopyhiä, on kehitysvammaisille, mielenterveysongelmaisille, päihdeongelmaisille, näkövammaisille ja kuulovammaisille tarjolla. Näistä ryhmistä kehitysvammaiset osallistuvat eniten. Molemmissa kunnissa tämä ryhmä on aika pieni, ja on mielekästä järjestää omien tilaisuuksien lisäksi tapaamisia vähän isommalle porukalle, kuten Tunturi-Lapin alueella asuville. Rasitteena on pitkät matkat; niiden aiheuttamat rahalliset ja ajalliset kulut!
Seurakuntalaisten toiminta: Vielä on meillä diakoniaa. Naapurit tunnetaan ja annetaan apua ja tehdään yhdessä asioita. Huolestutaan lähimmäisen puolesta. Naapurien, sukulaisten tai ihan vieraiden puolesta toimitetaan asioita ja etsitään apua myös virallisilta tahoilta. Osallistutaan vastuun kantamiseen seurakunnan toiminnasta esimerkiksi järjestämällä tilaisuuksien tarjoilua ja ottamalla tarvittaessa muuta vastuuta ilman palkitsemisen toivoa. Luovatuvalla kerätään kahvituksella ja joskus arvoilla rahaa oman seurakunnan diakoniatyön avustuksiin.
Muoniossa aloitettiin yhteistyö; diakonian vapaaehtoiset, SPR ja MLL, hävikkiruuan jakelu joulukuussa 2015. Nyt jako on heinäkuuta lukuun ottamatta kaksi kertaa viikossa seurakuntakodilla. Diakonissa toimii mm. järjestäjänä ja vapaaehtoisten koollekutsujana.
Oma toiminta: Jos olet saanut sellaisen kuvan, että täällä diakonissa tekee vähän sitä ja tätä, niin sehän on ihan oikea kuva. Kaikkea en ole osannut tähän kirjoittaa, ja olisin kai voinut ruikuttaa lisää seurakunnan köyhyydestä, työn raskaudesta ja resurssien vähäisyydestä. Tällaista tää on, pohjoisen diakoniatyö; yritän olla ”jonakin” ja teen kaikkea, mitä kerkeän, osaan ja jaksan, siinä tärkeysjärjestyksessä ja sillä viisaudella, mikä kulloinkin on. Sitten vaivun ”pyhän huolettomuuden tilaan”, kun ei aika eikä äly ihan riitä tän maailman korjaamiseen.
Reetta Riipiranta
diakonissa Muoniossa 60 % ja Enontekiöllä 40 %
