Käsitys ihmisestä Jumalan kuvana on kaiken kristillisen ja myös juutalaisen teologian ihmistä koskeva tarkastelun lähtökohta. Ajatus ihmisyksilöiden yhtäläisestä arvosta ja heille kuuluvista perusoikeuksista on usein nähty seurauksena ihmisen asemasta Jumalan kuvana. Vaikka termit ’arvo’ ja ’oikeudet’ ovat saaneet nykyisen merkityksensä vasta vähitellen, ainakin yhden niiden juuren voi katsoa olevan juutalais-kristillisessä ajattelussa.
Jumalan kuva: toimintaa vai olemista?
Ei ole kuitenkaan itsestään selvää, mistä jumalankuvaisuudessa ja ihmisarvossa on kysymys. On huomionarvoista, että vanhatestamentillinen käsitys ihmisestä Jumalan kuvana on välittynyt kristilliselle ajattelulle kahdessa muodossa. Ensimmäinen perustuu heprelaiseen Vanhaan testamenttiin ja jälkimmäinen sen kreikankieliseen käännökseen, Septuagintaan. (Groß 2001, 11.) Heprealaisen Vanhan testamentin mukaan ihmisen luominen Jumalan kuvaksi tarkoittaa, että hän on Jumalan edustaja suhteessa muihin luotuihin. Ihmiselle on annettu valta, jonka päämäärä on Jumalan luoman järjestyksen ylläpitäminen. Ihmisen toiminnan ehdot muuttuvat erityisesti vedenpaisumuksen jälkeen, silloin kysymys on entistä enemmän elämäntaistelusta. Perustehtävä säilyy kuitenkin ennallaan. Ihmisen arvo on ennen muuta hänen asemansa luomakunnassa ja vastuunsa Luojalle. (Groß 2001, 34–35.)
Septuaginta puolestaan antaa koko asialle uuden sävyn. Se ei sano, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, vaan että hänet on luotu Jumalan kuvan mukaan. Heprealaiseen Raamattuun verrattuna tässä painottuu ajatus alkukuvasta ja sen mukaan tehdystä jäljennöksestä. Kyse ei ole niinkään toiminnallisesta kuin olemiseen perustuvasta suhteesta, jumalankaltaisuudesta ennen kaikkea toimintaa. Ihmisarvo perustuu tässä käsityksessä siihen, mitä ihminen on, ei siihen, miten hän toimii tai millaista valtaa hän käyttää. Kristillinen teologia on tarkastellut aihetta ennen muuta Septuagintan välittämässä merkityksessä. Uudessa testamentissa aihe esiintyy paavalilaisissa kirjoituksissa. Niiden uusi piirre on kuitenkin käsitys Kristuksesta Jumalan kuvana ja ihmisistä tämän kuvan mukaan luotuina.
Uustestamentillinen korostus onkin ihmisten ”samanarvoisuus” Kristuksessa, jossa ei tehdä erottelua miehen ja naisen tai juutalaisen ja kreikkalaisen välillä. Toisaalta 1. Kirjeessä Korinttilaisille (11:7) on UT:n ainoa viittaus ihmiseen nimenomaan Jumalan kuvana. Siinä seurataan ajan juutalaista näkemystä, jonka mukaan mies on Jumalan kuvana välittömässä suhteessa Jumalaan ja nainen vain epäsuorasti miehen välityksellä. (Groß 2001, 35–38.) Kristillisessä teologiassa on vaikuttanut samanaikaisesti käsitys yhtäläisestä ihmisarvosta, joka perustuu ”Kristuksessa olemiseen” sekä miehen ja naisen erilaisesta ihmisarvosta, joka johtuu siitä, että vain miestä pidetään välittömästi Jumalan kuvana.
Puuttuva ja menetetty arvo
Raamattu sisältää paitsi jossakin määrin jännitteisen käsityksen ihmisarvosta, myös näkemyksen ihmisen arvottomuudesta. Se, että ihmisellä itsellään ei ole arvoa, voidaan ymmärtää kahdella tavalla. Ensiksi arvottomuus voi tarkoittaa sitä, että arvo ei ole ihmisen ominaisuus, vaan hänen täytyy jatkuvasti saada arvo tai tulla siitä osalliseksi. Toiseksi arvottomuus voi tarkoittaa sitä, että ihminen on jostakin syystä menettänyt arvonsa. Kristillisessä teologiassa tämä liittyy erityisesti syntiinlankeemukseen. Lankeemus on tehnyt ihmisen arvottomaksi siten, että hän on menettänyt hänelle alunperin annetun arvon. Kristillinen teologia ei silti ole yleensä ymmärtänyt asiaa niin, että ihmisarvo olisi kokonaan menetetty.
Ihmisen oma arvottomuus ilmenee sielläkin, missä ihmisen korkeaa asemaa ihmetellään ja siitä kiitetään. Psalmissa 8 kirjoittaja hämmästelee sitä, että kaiken Luoja muistaa myös ihmisyksilön ja välittää hänestä. Siinäkin ihmisarvo ilmenee ennen muuta asemassa ja tehtävässä luotujen hallitsijana (jakeet 7–9). Arvo ei kuitenkin näytä olevan ihmisen pysyvä ominaisuus, vaan se annetaan hänelle ja sen voi myös menettää. (Neumann-Gorsolke 2001, 62–65.)
Olennainen kysymys ihmisarvosta onkin, perustuuko se johonkin ihmisen ominaisuuteen tai kykyyn, vai annetaanko se hänelle ilman mitään ehtoja tai edellytyksiä. Edelleen voi kysyä onko arvo tai ”arvokkuus” osa ihmisluontoa, vai onko se aina tietynlainen suhde, joka edellyttää, että joku arvostaa tai antaa arvon. On eri asia sanoa, että tunnustan toisen ihmisen arvon tai että annan toiselle ihmiselle arvon. Ensimmäinen lausuma edellyttää, että tunnustan ja hyväksyn asian, joka toisella ihmisellä on. Jälkimmäinen puolestaan tarkoittaa, että toisella ei välttämättä ole arvoa ennen kuin annan tai myönnän sen hänelle.
Ansaittu vai lahjoitettu arvo
Teologia lisää edellä sanottuun kysymyksen ihmisen arvosta suhteessa Jumalaan. Tällöin tarkastellaan yhtä kaikkein keskeisimmistä teologisista teemoista, eli sitä, pitääkö ihmisen olla jonkinlainen tai tehdä jotakin, saadakseen arvon Jumalan silmissä vai onko ihmisen arvokkuus jotakin, jonka Jumala lahjoittaa hänelle.
Nykyisin ihmisarvo ja ihmisoikeudet ymmärretään yleisesti ihmisen joihinkin ominaisuuksiin perustuviksi. Ajattelutavalla on juurensa antiikin filosofisissa ihmiskäsityksissä, joita myös kristillinen teologia on ainakin osittain omaksunut. Antiikista lähtien ihmisarvon on katsottu perustuvan siihen, mikä tekee ihmisen ihmiseksi ja erottaa hänet muista elollisista. Tämä erityinen ihmisluontoon kuuluva piirre on järki tai ihmisen rationaalinen sielu, johon kuuluu paitsi järki myös tahto ja omatunto. Kirkkoisien teologiassa ihmisen jumalankuvaisuus tarkoittaa yleisesti juuri rationaalisia sielunkykyjä, jotka jollakin tavalla heijastavat Jumalan mieltä. Jumalan kuvan nähdään säilyneen lankeemuksessa, vaikka nuo kyvyt ovat heikentyneet ja menettäneet alkuperäisien jumalankaltaisuutensa. Ihmisen elämän tarkoitus onkin edetä pelkästä jumalankuvaisuudesta takaisin jumalankaltaisuuteen.
Renessanssiajan raamatuntutkimuksessa tultiin siihen tulokseen, että ’Jumalan kuva’ ja ’Jumalan kaltaisuus’ eivät alkukielessä tarkoita kahta eri asiaa, vaan ilmaisevat ihmisen tiettyä asemaa suhteessa Jumalaan. Muiden muassa Martti Luther omaksui tämän näkemyksen ja tulkitsi ihmisen jumalankuvaisuuden perinteisestä poikkeavalla tavalla. ’Jumalan kuva ja kaltaisuus’ tarkoittaa ihmisen osallisuutta jumalalliseen elämään eli – kuten hän sanoo – kaikkeen, mitä Jumala on ja mitä hänellä on. Lankeemuksessa tämä osallisuus on melkein kokonaan menetetty, mutta jotakin siitä on kuitenkin jäljellä. Ihmisellä on yhä luomakunnan hallinta ja sitä koskeva vastuu. Lutherin käsitys langenneen ihmisen jumalankuvaisuudesta muistuttaa heprealaisen Raamatun käsitystä ihmisen vedenpaisumuksen jälkeisestä asemasta. Ihmisen tarkoitus on kuitenkin tulla jälleen osalliseksi jumalallisesta elämästä, toisin sanoen Jumalan lahjoittavasta rakkaudesta. (Raunio 2010.) Tässä merkityksessä ihmisarvo on jotakin sellaista, joka ihmisen on jatkuvasti saatava ja otettava vastaan Jumalalta ja myös annettava eteenpäin toisille ihmisille.
Ehdollinen ja ehdoton ihmisarvo
Kristillinen teologinen perinne sisältää kahdenlaista aineistoa. Yhtäältä ihmisarvo perustuu ihmisen ominaisuuksiin ja siltä pohjalta ihminen on sitä arvokkaampi, mitä parempia hänen ominaisuutensa ovat. Tämän näkemyksen perusteella kaikilla on kyllä ihmisarvo, mutta kaikki eivät ole yhtä arvokkaita. Länsimainen ihmisarvo- ja ihmisoikeusajattelu näyttää suurelta osin edellyttävän tämäntapaisen käsityksen. Toisaalta kristillinen teologia sisältää myös ajatuksen ihmisen omasta ”arvottomuudesta” ja hänen arvostaan jatkuvasti vastaanotettavana lahjana. Tämä näkemys esiintyy rinnakkain edellä mainitun kanssa Paradoksaalisesti tällainen ajatus ihmisen arvottomuudesta antaa ihmisille yhtäläisemmän arvon kuin näkemys, että ihmisen itseisarvo perustuu hänen tiettyihin ominaisuuksiinsa. Juutalais-kristillinen perinne sisältää myös käskyn ja velvoituksen rakastaa lähimmäistä. Se sisältää myös jonkin verran jännitteisiä vastauksia siihen, asettaako tämä rakkaus ja sen mukainen toiminta lähimmäisen arvostamiselle joitakin ehtoja vai onko se täysin edellytyksetöntä.
On aihetta kysyä, pitäisikö jännitteen purkautua jompaan kumpaan suuntaan, vai toteutuuko ihmisarvo parhaiten juuri edellytysten ja edellytyksettömyyden jännitteessä? Tarvitaanko ihmisarvon ylläpitämiseen kumpikin puoli? Arvottoman arvo perustuu siihen, jokainen on samanaikaisesti arvokas ja arvoa vailla. Lahjoitettu arvo kuuluu kaikille annettuna “tosiasiana”, jumalankuvaisuutena. Samalla jokaiselle kuuluu mahdollisuus “ansaittuun” arvostukseen ihmisyhteisön jäsenenä – myös silloin, kun hän on sen syystä tai toisesta menettänyt.
Antti Raunio
Systemaattisen teologian professori
Itä-Suomen yliopisto
Kirjallisuus
Groß, Walter
2001 ”Gen 1,26.27; 9,6: Statue oder Ebenbild Gottes? Aufgabe und Würde des Menschen nach dem hebräischen und den griechischen Wortlaut.” – Ingo Baldermann & al. (hrsg.), Menschenwürde. Jahrbuch für biblische Theologie 15. Neukirchen-Vluyn: Neukirchener Verlag 2001, 11–38.
Neumann-Gosolke, Ute
2001 ”>>Mit Ehre und Hoheit hast du ihn gekrönt<< (Ps 8,6b). Alttestamentliche Aspekte zum Thema Menschenwürde.” – Ingo Baldermann & al. (hrsg.), Menschenwürde. Jahrbuch für biblische Theologie 15. Neukirchen-Vluyn: Neukirchener Verlag 2001, 39–65.
Raunio, Antti
2001 ”Human Being.” – Olli-Pekka Vainio (ed.) Engaging Luther. A (New) Theological Assessment. Eugene, OR: Cascade 2010, 27–58.
(Kuva: Antti Sepponen)
