Nuoruus ja vanhuus pitenevät ja niiden väliin jäävä aikuisuus lyhenee. Syyttä ei siitä ahtaudesta puhuta ruuhkavuosina. Kirkko näyttää pyydystävän juuri aikuisväestöään, etenkin sen miehiä – naisista ja muista ei näytä olevan niin väliä. Lapset ja vanhukset koetaan kirkon kannalta varmoiksi tapauksiksi. Jos ne lähtevät mopolla rippikoulun jälkeen ulos, niin tulevathan rollaattoreilla – tai viimeistään arkkuautoilla takaisin.
Mopolla ulos ja rollaattorilla sisään
Kirkkolaiva kulkee Turun ja Åbon välillä, mutta tuntuu vuotavan pahasti. Vanhukset täyttävät tilastot, mutta mittaavatko ne todella toiminnan tuloksia: toiminnan vaikutuksia asiakkaiden elämässä – ja kuolemassa? Kirkon toiminnan ainakin pitäisi tuottaa työniloa sen työntekijöille ja elämäniloa asiakkaille.
Iloisia leskiä ja velikultia
Vanhusväestössä eletään sääty-yhteiskunnan aikaa. Enää vanhukset eivät ole pelargonioiden takana lastensa ja lastenlastensa mummolakäyntiä vaanivia yksinäisiä leskiä. Kaikki eivät odota edes siitä, että 80-vuotispäivillä kirkkoherra tulee huutamaan korvaan Herran siunausta ja kyselemään ikävakioitua yleisvointia. Kaikki eivät pysy kotona. Eläkeläislehtien sisältö alkaa muistuttaa matkatoimistojen esitteitä. Seurakunta vastaa järjestämällä paastoajan laskettelumatkoja Jerusalemiin. Toisaalta näyttää talouden kasvu tukeutuvan varakkaiden eläkeläisten tyyli-, terveys- ja muotitietoiseen kulutukseen. Toisaalta osa vanhuksista näkee konkreettista nälkää. Toiset käyvät kerhoissaan kuuntelemassa, mitä köyhyys on. Toiset tietävät sen omassa arjessaan.
Oikeudenmukaisuus tarkoittaa kaikkien yhtäläistä pääsyä hyvinvoinnin lähteille. Nykyisin ne ovat verkkopalveluissa, joihin pääseminen on monille yhtä mahdotonta kuin potkukelkkailu seurakunnan juhannusjuhlille. Eikä kaikille ole siunautunut digitaitavia lastenlapsia auttamaan tunnistautumista verkkopankin kautta Kelan tai terveyskeskuksen sivuille. Pappakaan ei muista muuta tunnusta kuin tykistöleirillä käytetyn ”Löyly”, mihin piti vastata ”Kiulu”. Jos ei pankkitunnusta muista, niin ei kaadu itse, vaan ohjelma. Kevään merkkejä ovat ne seurakunnat, joiden vanhuspalveluissa opetetaan atk-alkeita ja missä nuorisotyö värvää heille tukihenkilöitä. Keskimäärin joka toinen päivä yli 65-vuotias kiilaa kuolinjonossa itsemurhan avulla. Kaiken kaikkiaan me emme enää tiedä, missä Aarnisalon pelikentäksemme määrittelevä Hädän äärimmäinen raja sijaitsee.
Täällä eletään ja kuollaan
Opiskelin jumaluusoppia jumalattomaksi kääntyvällä 60-luvulla. Teologian myllyn jauhaessa meitä olimme kahden kiven välissä. Osmo Tiililä opetti, että kirkko on olemassa siksi, että täällä kuollaan. Erkki Niinivaara välitti meille asevelipappien kysymyksen ’Ajammeko raiteissa’ ja sai meidät valmistumaan sen kirkon palvelukseen, joka oli olemassa siksi, että täällä eletään. Vanhuksina kulutamme pitkät tuntimme ja lyhyet vuotemme syvimmiltään nuoruutemme kahden haasteen kanssa: elämän ja kuoleman rajapinnassa. Kuka loppujen lopuksi eli elämämme? Kannoimmeko me sen lippua, jonka joukoissa jouduimme seisomaan? Kuka kuolee kuolemani, kun en enää ole lukemassa kuolinilmoituksia: Liian varhain läksin mä luotanne pois, en vielä mä lähteä vois. Henkilökohtaisen tulevaisuudentutkimuksen Sitku muuttuu terveyskeskuksen lääkärin Mutkuksi. Tuonen Tuvassa, meidän kuoleman kahvilassamme, kirjoitimme omat muistokirjoituksemme. Luimme toisillemme vain niiden viimeiset sanat. Ne eivät kertoneet hyvästä vanhemmasta tai isovanhemmasta eivätkä siitä, millaiset kunniamerkiksi meiltä jäi perikunnan riideltäväksi. Viimeiset sanamme kuuluivat ”Kiitos” ja ”Anteeksi”.
Miksi Saara ei naura
Jos osaisimme kuunnella ja auttaa, niin me voisimme löytää vanhustyössä hengellistä viihdetuotantoa kovemmat palvelut. Saahan Saaran naurahtamaan hyvillä jutuilla, mutta ihminen kiittää Jumalaa silloin, kun hänelle avataan Evankeliumi kaikessa syvyydessään eikä tyydytä harjoittamaan hartautta. Elämä on ja oli kova juttu, mutta suurempi kuin kohtalo on vain ihmisen kyky nauraa kohtalolleen. Saara nauraa kuultuaan, ettei Taivaassa ole kuolon vaaraa.
Kokemukseni vanhusten kanssa jaetusta elämästä vakuuttavat siitä, että siihen Anteeksi-kokemukseen tehoaa vanha kirkon lääke, rippi. Etenkin veteraanien osalta meiltä jää helposti huomaamatta heidän ripittäytymistarpeensa: ”Tulha siellä tehtyy suottakii turhaa pahhaa.”
Paetessamme ihmisten todellisuutta strategioiden laatimissuojiin voisimme muistaa, ettei strategia ole muuta kuin tavaran tarjoamisen taidetta. Meillä on kaksi kovaa tuotetta, evankeliumi ja rippi, joiden uusiokäyttö toimii siellä, missä ihmisten ajalliset tarpeet kohtaavat Jumalan ikuisen hyvän tahdon.
Matti J Kuronen
Vanhus
(Kuva: Kirkon kuvapankki_KCSA_Maria Manelius)
