Puheenvuoro Diakoniabarometrin julkaisutilaisuudessa Kirkon diakonian päivillä Helsingissä 17.9.2022.
Arvoisat kollegat diakoniassa,
on ilo ohjausryhmän edustajana nostaa muutamia näkökulmia johtopäätöksistä ja siitä, mikä minua tämän Muuttuva ja muuttava diakonia – Diakoniabarometri 2022 -tutkimuksen tuloksissa erityisesti inspiroi.
Melko vakiintuneen muotoilun mukaan diakonian tehtävinä on
- haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten auttaminen
- oikeudenmukaisuuden, rauhan, yhdenvertaisuuden ja yhteisöllisyyden puolesta toimiminen ja
- yhteiskunnallinen vaikuttaminen sekä hyvinvoinnin edistäminen verkostoissa toimien.
Etenen puheenvuorossani tällä samalla jäsennyksellä, mutta käänteisessä järjestyksessä, eli teemani ovat:
1 Kutsu verkostoyhteistyöhön ja vaikuttamiseen, jolla liityn Sirkku Hammarénin sotemuutosta ja verkostoyhteistyötä käsittelevään barometriartikkeliin
2 Kutsu avaamaan ovet ja toimimaan yhdenvertaisuuden ja yhteisöllisyyden puolesta, jossa liityn Maija Hietaniemen vapaaehtoistoimintaa käsittelevään barometriartikkeliin
3 Kutsu heikoimmassa asemassa olevien auttamiseen ajan hermoilla, eli kutsu muutosketteryyteen, jolla liityn Meri Kalantin korona-aikaa käsittelevään barometriartikkeliin.
1 Kutsu yhteistyöhön ja vaikuttamiseen
Diakoniaa on haastettu ja kutsuttu avautumaan ulospäin yhteistyöhön sekä toisten toimijoiden kanssa. On sanottu, että kannattaisitko tehdä yhdessä toisten kanssa? Näin diakonian kehittämisen asiantuntijana tällaiset ehdotukset ovat minusta tuntuneet vähän oudoilta ja jopa loukkaavilta.
Nimittäin oma kokemukseni on ollut, ja tämän diakoniabarometrin perusteella voin myös vakaasti todeta, että näin olemme jo tehneet. Diakoniatyöntekijöiden yhteistyöverkosto on monipuolinen, tiivis ja vakiintunut. Diakoniabarometrin mukaan lähes jokainen diakoniatyöntekijä tekee säännöllistä yhteistyötä aikuissosiaalityön, vanhussosiaalityön, Kelan, monien järjestöjen ja yhdistysten, paikallisten kauppojen, mielenterveyspalveluiden, kotihoidon, velkaneuvonnan, perhesosiaalityön, perusterveydenhuollon, päihdepalvelujen, vammaispalvelun, lastensuojelun, monien yritysten ja esimerkiksi sähköyhtiöiden kanssa. Niin onhan tämä nyt jo aika hyvä tilanne!
Kun diakoniatyössä toimitaan paikkakunnan ihmisten auttamiseksi, sitä nimenomaan tehdään yhdessä muiden toimijoiden kanssa. Tämä yhteistyö ei kuitenkaan ole rajoittunut ainoastaan asiakastyöhön, vaan tämän lisäksi vuositasolla yli kaksi kolmasosaa vastaajista on esimerkiksi organisoinut vapaaehtoistoimintaa yhteistyössä jonkun muun toimijan kanssa. Vankasta ja tiiviistä monialaisesta yhteistyöstä kertoo hyvin se, että paikalliset toimijat löysivät koronakriisissä nopeasti toisensa ja yhdistivät voimavaransa vastatakseen avuntarpeeseen. Kollegani Tiina Saarela on hyvin todennut, että tämä on edellyttänyt hyvää yhteistyötä jo ”rauhan aikana”. Yhteistyöverkostot on luotu tavallisen arkityön osana, ja poikkeustilanteessa ne mahdollistavat ketterän yhteisen työn.
Diakonian vahvasta verkostoitumisesta kertoo myös se, että 52 vastaajaa on ollut jo viime tammikuuhun mennessä mukana valmistelemassa paikallisesti sote-uudistusta. Usein tämäkin yhteistyö on jatkanut jo aiemmin muodostunutta kuntayhtymätasoista yhteistyötä. Tavallisimpia aihealueita ovat olleet perhekeskukset, kriisiryhmä, lapsi- ja perhepalvelut, vanhus- tai vammaisneuvosto.
Eli kaikille, jotka pohtivat, miten rohkaisisi diakoniatyötä avautumaan ulospäin sanon, voin vakuuttaa, että ollos huoleton, tämä asia kunnossa on! Verkostoituminen ja kumppanuuksien rakentaminen on ollut arkea diakoniatyössä jo kauan ennen pandemioita ja yhteiskunnallisia kriisejä.
Kehittäminen kun on työni, niin kuitenkin mietin, että onko jotain, mitä voisimme yhteistyön ja verkostoitumisen näkökulmasta vahvistaa? Piispa Kaisamari Hintikka torstaina pohti, että ovatko diakonian verkostot ehkä painottuneet ikään kuin ulospäin sillä seurauksella, että seurakuntatyöyhteisön sisäinen linkittyminen on jäänyt katveeseen. Tämä havainto todennäköisesti koskee lähinnä isompia seurakuntia, sillä pienemmissä taatusti on välttämätöntä tehdä työtä tiiviisti yhdessä. Isompien seurakuntien diakoniatiimeille ja luottamushenkilöille heitän nyt pohdittavaksi, että tunnetteko tekevänne yhteistä työtä saman yhteisen hyvän eteen seurakunnan eri ammattilaisten kesken? Muodostuuko teillä kokemus siitä, että tavoittelette isommassa kuvassa samoja asioita, ja että tavatessanne samoja ihmisiä tiedätte toistenne tekemästä työstä? Jos ei, voisitteko ehkä te olla kutsumassa työkavereita seurakunnassa sellaiseen keskusteluun, jossa vahvistettaisiin ajatusta siitä, mitä te olette yhdessä? Millaista kirkkoa ja millaista oman paikkakunnan tulevaisuutta te yhdessä haluatte olla rakentamassa?
2 Kutsu avaamaan ovet
Toinen säännöllisesti kuultu kutsu ja kehotus diakonialle on antaa enemmän tilaa seurakuntalaisille toimia. Että tulisi itse tekemisen sijaan ja ohella mahdollistaa paikkakunnan ihmisten osallisuutta ja mahdollisuutta tuoda osaamistaan yhteiseksi hyväksi.
No, samoin tämä idea on tuntunut minusta välillä hieman oudolta ja jopa loukkaavalta. Diakonia kun nimenomaan on kristillisen seurakunnan perustoiminto, joka kutsuu lähimmäisyyteen, vahvistaa jokaisen ihmisen osallisuuden kokemusta ja tarjoaa tekemistä yksittäisistä kertaluonteisista tehtävistä vaikkapa yhteisvastuukeräyksessä tai ruokajakeluissa pitkäjänteiseen vapaaehtoistoimintaan vaikkapa vertaisryhmien ohjaajana, ystäväpalvelussa tai Kirkon keskusteluavun puhelin- tai chatpäivystäjänä.
Diakoniabarometrissa on nyt monipuolisesti hyvää dataa tästä asiasta. Ja myös minä olen sitä mieltä, että tämä on yksi tämän kertaisen barometritutkimuksen helmistä. Tyypillisimpiä säännöllisesti mukana olevia diakonian vapaaehtoistoimijoita ovat eläkeikäiset aktiiviseurakuntalaiset. He ovat diakonian vapaaehtoistoiminnan kantava voima. Toisaalta vapaaehtoistoiminta todennäköisesti myös antaa heille itselleen merkityksellistä sisältöä elämään. Antaessaan saa. Tämän lisäksi on syytä huomioida, että yli 70 prosenttia vastaajista kertoi diakonian vapaaehtoistoimintaan osallistuvan myös alle 30-vuotiaita henkilöitä vähintään satunnaisesti. Diakoniatyön vapaaehtoistoimintaan osallistuu siis myös y- ja z-sukupolven nuoria aikuisia. Lisäksi diakonia tavoittaa eri ikäisiä henkilöitä, jotka eivät muutoin ole mukana seurakunnan toiminnassa eivätkä välttämättä edes kuulu kirkkoon.
Tärkeä näkökulma on myös se, että diakonia tarjoaa toimimisen mahdollisuuksia erityisen hyvin heille, jotka itse tarvitsevat tukea elämässään. Lähes jokaisessa vastaajaseurakunnassa diakonian vapaaehtoisina toimii työelämän ulkopuolella olevia työikäisiä. Lähes 90 prosenttia vastaajista kertoi, että vapaaehtoistoimijoina on henkilöitä, jotka ovat diakonisen avun piirissä, ja lähes 70 prosenttia kuvasi, että vapaaehtoisissa on eri tavoin erityistä tukea tarvitsevia.
Väliin on ollut puhetta myös siitä, että annammeko taitaville ihmisille vain ”kahvinkeittotehtäviä”. Tämäkään ei näytä pitävän paikkansa. Diakoniabarometrin mukaan lähes puolet vastaajista kertoi, että vapaaehtoiset toimivat seurakunnan edustajina diakoniaan liittyvissä luottamustehtävissä tai verkostoyhteistyössä. Yhdeksän kymmenestä kertoi vapaaehtoisten toimivan diakoniatyön suunnittelussa. Lisäksi kolmasosa kertoi, että vapaaehtoisia toimii kokemusasiantuntijoina ja tukihenkilöinä. Korona-aikana uusia vapaaehtoistehtäviä tarjoutui myös striimaajina, verkossa kokoontuvien ryhmien ohjaajina, digiystävinä, digitaitojen opettajina.
Kuten tiedämme ja olemme myös näillä päivillä asiantuntijapuheenvuoroissa kuulleet, toimiminen yhteisen hyvän eteen omaa osaamistaan hyödyntäen lisää merkityksellisyyden kokemusta, sosiaalista osallisuutta ja vaikuttamismahdollisuuksia. Diakoniassa ei ole kyse vain yksisuuntaisesta auttamisesta, vaan ennemminkin yhdessä elämisestä, taitojen käyttämisestä yhteiseksi hyväksi. Vastaajista 83 prosenttia edisti huono-osaisten mahdollisuutta olla merkityksellinen osa seurakuntaa.
Mutta miksi tähän ovien avaamiseen siis edelleen nimenomaan diakoniaa kutsutaan? Ilmeisesti teemme tätä työtä siihen tyyliin, että oikea käsi ei tiedä mitä vasen tekee. Olemme suojanneet vapaaehtoistoimintaan osallistuvien ihmisten yksityisyyttä, mutta samalla omilta työkavereilta seurakunnassa ja päättäjiltä on jäänyt näkemättä, että olemme jo toimineet kirkon tulevaisuusvisioiden mukaisesti. Kun seurakunnassa mietitään, miten voitaisiin antaa tilaa paikkakunnan ihmisille tuoda omaa osaamistaan seurakunnan hyväksi, niin kysykää nyt ensin seurakuntanne diakoniatyöstä, että mitä siellä jo tällä hetkellä näissä asioissa tapahtuu.
Voimme toki diakonian puolella olla tässä itsekin aktiivisempia. Kutsunkin meitä kaikkia kertomaan tästä työstä vielä enemmän. Kertoisitko oman seurakunnan sisällä työkavereille ja luottamushenkilöille? Kertoisitko paikalliselle medialle? Kertoisitko somessa? Hyvänä nosteena voi ottaa tämän juuri ilmestyneen diakoniabarometrin. Voit kertoa ensin sen tuloksista Suomessa laajemmin, ja sitten kuvailla, miten tämä asia omalla paikkakunnalla on.
Diakoniatyöntekijät esittivät barometrissa seurakuntatyöyhteisön sisäisen yhteistyön lisäämistä keinoksi vahvistaa vapaaehtoistoimintaa. Tämä on erinomainen ehdotus. Diakonian vapaaehtoistoiminta ei ole mikään erillinen saarreke. Voitaisiinko diakonian vapaaehtoistoimintaa pitää koko seurakunnan vapaaehtoistoimintana, josta yhteisesti ollaan ylpeitä ja jota pidetään tärkeänä?
Kehittämisen kutsuna pidän myös Maija Hietaniemen kysymystä: ”Voisiko osallisuuden edistäminen olla vieläkin selkeämmin sanoitettu painotus ja suunta diakonialle sekä rooli tulevaisuuden sote-kentässä?” Näkisin, että juuri osallisuuden mahdollisuuksien kehittämiselle olisi tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa erityistä kysyntää. Joten olisiko tämä sellainen painopiste, johon siirtäisimme myös diakoniatyöntekijöiden aikaresurssia?
3 Kutsu muutosketteryyteen, heikoimmassa asemassa olevien auttamiseen tässä ajassa
Diakonian tehtävänä ja haasteena on reagoida nopeastikin muuttuvan yhteiskunnan muutoksiin ja tarpeisiin. Korona-aikana on ollut haastavaa olla valppaana, valmiina nopeasti muuttamaan tehtyjä suunnitelmia. Piti sopeutua, olla ketterä ja nopea. On ymmärrettävää, että tällaiseen valppaana olemiseen ja kaikkien suunnitelmien muuttamiseen jopa vielä viimehetkillä väsyy. On ymmärrettävää, että vastapainoksi toivoisi jatkuvuutta, pysyvyyttä, rauhaa tehdä työtä sen mukaisesti, kun on sovittu ja suunniteltu. Onneksi tätä rauhaa sinänsä on toivottavasti vähän paremmin tarjolla.
Vakavasti tulee ottaa sekä barometrin viesti, että voimat ovat vähissä. Kun itsekin välillä olen käynyt jaksamisen rajoilla ja niiden tuolla puolen, olen tänä syksynä pohtinut, että mikä meidät diakoniatyössä imee tekemään liikaa? Onko meissä ammattikunnassa jotain sellaista, jonka vuoksi teemme tätä työtä jaksamisen rajoilla? Onko diakoniatyötä mahdotonta tehdä hyvinvoivana?
Väitän, että olemme jääneet jumiin asetelmaan, jossa yritämme vakuuttaa diakoniatyön tärkeyttä sillä, että työtä on valtavasti ja että se on rankkaa. Voisiko tämän työn tärkeys näkyä myös jotenkin muutoin? Entä jos olisimme työssämme enemmän Hengen hedelmien ilmentymiä. Miten teemme tilaa rauhalle, ilolle ja rakkaudelle meissä itsessämme, seurakunnassamme, kohtaamiemme ihmisten elämässä, suomalaisessa yhteiskunnassa, globaalissa todellisuudessa?
Korona-aikaan muutoksen käytännön toimia ohjasi ulkoapäin tullut suunta: kokoontumisten välttäminen, maskit ja muut turvallisuustoimet. Tässä onnistuimme, olimme ketteriä ja nopeita. Mutta entä nyt, kun kukaan ei ulkopuolelta ole sanomassa, miten työtä pitäisi muuttaa vastaamaan tulevaisuuden tarpeita? Nyt kyse ei ole enää sopeutumisesta muutoksiin, vaan muutoksen arkkitehtina olemista, johon Ilkka Halava meitä torstaina haastoi. Nyt meidän tulee itse muodostaa kantamme siihen, millaista tulevaisuutta haluamme olla rakentamassa ja miten sen käytännössä toteutamme. Arto O Salonen eilen haastoi meitä tarttumaan rohkeasti myös isoihin haasteisiin. Piispa Mari Leppänen kutsui eilen illalla meitä siihen, että ei pelkästään vastata ajan haasteisiin, vaan haastetaan aika. Olisiko aika haastaa tässä yhteiskunnassa ja omissa työyhteisöissä esimerkiksi kilpailuun ja vertailuun perustuva tarve olla koko ajan parempi ja suorittaa enemmän?
Nyt on tilausta sellaiselle ketteryydelle ja rohkeudelle, jossa itse päätämme, millä luomme omasta mielestämme hyvää tulevaisuutta paikkakuntamme ihmisille, suomalaiselle yhteiskunnalle ja luomakunnalle. Tämän löytämiseksi tarvitsemme yhteisiä keskusteluja diakonian ammattilaisten, luottamushenkilöiden, seurakuntalaisten, seurakunnan muiden ammattilaisten ja yhteistyökumppaneiden kesken. Onko löydettävissä yhteinen näkemys siitä, millaista kirkkoa ja suomalaista yhteiskuntaa haluamme olla rakentamassa ja millä keinoilla siihen pääsemme? Nivoutuuko eri alojen ammattilaisten työ yhteen niin, että koemme olevamme samalla asialla? Tämä edellyttää myös rohkeita päätöksiä raivataksemme kalenterissamme aikamme ja energiamme käytössä tilaa sille, mikä juuri nyt on tärkeintä.
Tehdään taivasta todeksi maan päällä. Se on siellä, missä on rauha, ilo ja rakkaus.
Titi Gävert
diakonian kehittämisen asiantuntija
Kirkkohallitus
Kuva: Tero Konttinen
Diakoniabarometri 2022 julkaisuesitelmä sekä aiempien vuosien barometrit löytyvät osoitteesta evl.fi/diakoniabarometri
