Laskiaissunnuntain teksteissä minua puhuttelee huutaminen. Se, mitä huudetaan, ja miten huutamiseen reagoidaan.
Profeetta Jesajaa kehotetaan huutamaan kurkun täydeltä, olemaan vaikenematta näkemästään. Siitä, että kansalle paaston ytimeksi on tullut pyrkiä näyttämään mahdollisimman kurjalta ja kärsivältä – ja siten muita paremmilta ihmisiltä. Huutamisen veroinen asia on se, että Jumala ei tyydy silmänpalvontaan. ”Toisenlaista paastoa minä odotan: että vapautat syyttömät kahleista. — etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi.” Helpompaa olisi kieltämättä näyttää kurjalta.
Evankeliumitekstissä kerrotaan Jeesuksen ja sokean kohtaamisesta. Sokea mies on kerjäämässä, kenties tutulla paikallaan, jossa hänet tavataan ja hänen ohitseen kuljetaan joka päivä. Teksti ei kerro, mikä miehen kerjäystaktiikka normaalisti on. Tänään hän on kuitenkin kuullut, että Jeesus Nasaretilainen, jonka ihmeteoista kohistaan kaikkialla, on kulkemassa ohi, joten hän huutaa. Huutaa niin, että lähellä olevat häiriintyvät. ”Älä nyt viitsi, kiusallista tuollainen”, joku sanoo. Sokealla on oma paikkansa yhteisössä, kaikille tuttu rooli, johon on totuttu. Satunnaiset kolikot putoavat kerjäläisen kuppiin – hän saa hankittua päivittäiset minimitarpeensa ja lahjoittajat saavat hyvän mielen. Isompi muutos ehkä horjuttaisi tasapainoa? Jeesuksen kulkiessa ohi sokea käyttää ääntään – hän huutaa entistä kovempaa. Mitä Jeesus tekee? Hän pysähtyy ja kysyy merkittävän kysymyksen: ”Mitä haluat minun tekevän sinulle?”
Huutaminen, riitelyä vai asioiden ajamista?
Huutaminen ei äkkiseltään herätä kovin positiivisia mielleyhtymiä. Ensimmäisenä minulle tulee mieleen riiteleminen ja riidassa äänen korottaminen, mikä ei koskaan ole ok. Silti teen sitä aina uudestaan. Läheisille selitykseni on usein se, että olen sanonut saman asian tavallisella äänellä jo monta kertaa, eikä minua kuulla. Siksi kolmas, neljäs tai viides yritys sanoa tärkeä asia tulee suustani huutamalla. Kun sanominen ei riitä ja asia on tärkeä, turvaudun huutamiseen. Ehkä juuri siksi sokeakin huusi?
Toinen ei-niin-positiivinen mielleyhtymä huutamisesta liittyy omien etujen ajamiseen. Onko niin, että heitä, jotka jaksavat huutaa asiaansa kovimmin, kuullaan? Malmin seurakunnan diakoniatyössä olemme muun ohella pohtineet viime vuosina sitä, miten voisimme olla vahvistamassa niitä ääniä, jotka jäävät syrjään, liian vähälle huomiolle. Huutoa oikeudenmukaisuuden puolesta tarvitaan myös tänä päivänä. Miten osaisimme huutaa yhdessä heidän kanssaan, joiden hätää ei nähdä ja kuulla? Miten kuulisimme ne huudot, joihin olemme jo tottuneet, joihin vastaamiseen uskomme ei riitä? Miten malttaisimme Jeesuksen tavoin pysähtyä hänen kohdalleen, jonka huuto tuntuu häiritsevältä, jonka mieluummin vaientaisimme?
Kenen ääni kuuluu, kenen ei?
Kuka tai ketkä ovat tämän päivän profeettoja? Keitä sorretaan? Kuka syytön on kahleissa? Jos en tunne nälkäisiä tai kodittomia, miten hoidan osani? Lahjoittamalla asunnottomuustyötä tekevälle järjestölle tai tarjoutumalla vapaaehtoiseksi?
Toimittaja Anna-Stina Nykänen oli joitakin viikkoja sitten hoitamassa samaa tehtävää kuin minä tänä päivänä, eli saarnaamassa jumalanpalveluksessa. Hän kirjoitti kokemuksestaan Helsingin Sanomiin ja pohti kirjoituksessaan sitä, oppiko Jeesus niistä kohtaamisista, joista Raamattu kertoo. Haluan Nykäsen tavoin ajatella, että kyllä oppi. Vuorovaikutus, se, mitä ihmisten välillä tapahtuu, on ihmisyyden ydintä, ja se muuttaa kumpaakin osapuolta. Päivän evankeliumitekstissäkin Jeesus kysyy sokealta, mitä hän tahtoo itselleen tehtävän. Vaikka vastaus oli odotettu, se ei ollut itsestäänselvyys. Kysymys oli avoin. Nyky-yhteiskunnassa avunhuutoihin vastataan usein järjestelmän puolesta. Tällöin kysymys on usein muodoltaan monivalinta – sellainen, jossa vastausvaihtoehdot on määritelty valmiiksi. Yksi tämän päivän keskeisistä haasteista diakoniatyössä, kirkossa, järjestöissä ja yhteiskunnan tukijärjestelmissä onkin kuulla ihmisen ääni kokonaisena, ainutlaatuisena, kaikkine rosoineen ja ristiriitaisuuksineen. Aina siinä ei onnistuta. Aina minä en onnistu siinä.
Voisiko alkava paaston aika hiljentää kuulemaan niitä ääniä, jotka eivät kuulu yhteiskunnassamme tänä päivänä? Kysymään, kuka ei enää jaksa huutaa? Kysymään, mitä minä voisin tehdä, jotta hänen äänensä kuuluisi? Jopa Jeesuksen tavoin kysymään: ”Mitä haluat, että teen sinulle?” Jeesus kysyy samaa meiltä. Meidän kristittyjen tehtävä on kysyä samaa toisiltamme. Itsekeskeinen, vain omia etuja edistävä huuto erottaa. Yhteinen huuto, yhteiset teot oikeudenmukaisuuden puolesta yhdistävät.
Rakkautta on huutaa, rakkautta on kuulla huuto
Kuulimme vielä kolmannenkin tekstin, tutun ja väkevän, rakkaudesta. ”Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.” Rakkaus ei päästä meitä kulkemaan ohi, ei anna meidän sulkea korviamme ärsyttäviltä huudoilta. Rakkautta on huutaa ja rakkautta on kuulla huuto.
On rakkautta pysähtyä ihmisen vierelle. Erityisesti silloin, kun hänen hätäänsä ja hämmennykseensä ei löydy sanoja vastata. On rakkautta olla läsnä silloin, kun itseäkin pelottaa, eikä pysty mitenkään ottamaan toisen hätää pois, ratkaisemaan tai edes lievittämään sitä. Korona on viimeiset kaksi vuotta tuonut meille tällaisia hetkiä yhteisesti ja erikseen, toisiin on osunut kovemmin kuin toisiin. Nyt Venäjän hyökkäys Ukrainaan on tuonut sodan todellisuuden lähemmäs kuin pitkään aikaan. Tarvitsemme huutoa rauhan puolesta. Tarvitsemme huutoa rakkauden puolesta. Diplomatia, sanat eivät riittäneet. Mitkä rakkauden teot huutaisivat niin, että viesti kuuluisi myös sodan aloittaneille?
On yksi asia, jota toivon itse läheisiltäni silloin, kun uhkakuvat meinaavat peittää näkyvistä kaiken hyvän. Tämän toiveen kirjoitin lauluksi, kun koronapandemian ensiviestit kuuluivat maailmalta meille Suomeen. Samaa toivon sodan todellisuudessa: toivon, että vierelleni pysähdytään kysymään, missä menen hämmennykseni ja pelkoni kanssa. Että kaiken keskellä säilyisi yhteys toiseen ihmiseen, ettei minua jätettäisi yksin.
Ja Herra vastaa, kun kutsut häntä,
kun huudat apua, hän sanoo: ”Tässä minä olen.”
Uskon, että Jumala on siellä, missä me yhdessä kyselemme tietä oikeudenmukaisuuteen ja rauhaan, missä me pyydämme rakkautta pysähtyä toistemme kohdalla. Hän vastaa avunhuutoihimme.
Saarna laskiaissunnuntain radiojumalanpalveluksessa Malmin kirkossa 27.2.2022
Elina Leppihalme
Diakoniajohtaja, Malmin seurakunta, Helsinki
Kuva: Minna Ainoa, Malmin seurakunta
Kuule huutoni on yhteiskunnallisten radiojumalanpalvelusten sarja Helsingin Malmin kirkosta. Muut Kuule huutoni -sarjan radiojumalanpalvelukset lähetetään sunnuntaisin Yle Radio 1 kanavalla 3.4., 1.5. , 28.8., 2.10. ja 30.10.2022 klo 10. Kaikissa sarjan jaksoissa tuodaan esiin hieman eri kulmista auttamisen teemaa ja kysellään, mitä Jeesus tekisi meidän ajassamme ja erityisesti kaikkein heikoimmassa olevien ihmisten auttamiseksi. Kaikki Kuule huutoni -sarjan jumalanpalvelukset ovat kuunneltavissa Yle Areenassa lähetysajankohtien jälkeen.
