Kuva: Neljä punaista palavaa kynttilää Meine Reise geht hier leider zu Ende. Märchen beginnen mit Pixabaystä
Taloudellinen avustaminen herättää diakoniatyössä ristiriitaisia tunteita. Yksi asiaan osaltaan vaikuttava tekijä on joulu, ja sen ympärille kietoutuvat käytännöt ja kokemukset.
Mikään muu taloudellisen avustamisen kysymys ei askarruta minua itseäni niin paljon kuin joulu. Se johtunee työssä kokemastani ja oppimastani sekä talous- ja velkaneuvonnan koulutuksestani.
Mielestäni taloudelliseen avustamistyöhön on mahdollisuus laatia selkeät tavoitteet, on tiettyjä markkereita joita asiakkaan tiedoista etsiä, talousneuvontaa voi työntekijänä oppia ja talouskasvatusta (tai -ohjausta) voi antaa minkä tahansa ikäiselle diakonian vastaanotolle tulijalle, jolla on haasteita rahan käytön kanssa.
Minun ajatukseni ja kokemukseni diakoniatyön joulusta ovat kertyneet vain yhden seurakuntayhtymän alueelta, pääkaupunkiseudulta. Jos et siten tavoita kokemustani yksin työskentelevänä tai vailla taloudellisen avustamisen budjettia, ei se mitään. Ehkä tavoitat jonkin kysymyksen tai haasteen johon tarttua, tai löydät näkökulman, joka tulee laatikon ulkopuolelta uutena ja raikkaana, hyvänä ideana. Kirjoitukseni onkin enemmän suuri kysymysten kaivo kuin vastausten kehto. Olen enemmän kuin valmis kuulemaan sinun kokemuksistasi ja ideoistasi!
Asiakastilanteiden moninaisuus haastaa ja mietityttää
Taloudellisessa avustamisessa yksi haastava ihmisryhmä ovat ne ihmiset, joiden tulotaso on koko ajan pieni. Se on pysynyt vuosia samana ja käteen jäävä osuus on nippanappa toimeentulotuen normin suuruinen tai usein hiukan sen alle. Osa heistä käy vastaanotolla aktiivisesti kysymässä ”lakisääteistä” avustusta kirkollisveron maksamiseen vedoten, ilman sen suurempaa muutosta arkiseen olemiseen. Osa heistä ottaa yhteyttä vain jouluna, saadakseen elämäänsä edes pienen ripauksen luksusta.
Onko näissä tilanteissa oikein evätä jouluavustus, jos se on ihmisen ainut kontakti seurakuntaan vuoden aikana? Seurakunnalle se maksaa noin 20–50 euroa. Mitä menetämme jos kieltäydymme? Mitä saamme, jos perinne jatkuu? Ja ennen kaikkea, mikä on tuon avustuksen merkitys kyseiselle ihmiselle?
Aika usein esimerkin kaltaisessa tilanteessa kysymys on ikäihmisestä, jonka luo ovat jouluksi tulossa niin omat kuin lasten lapset ja heidän puolisonsa. Eläke ei riitä ison joukon ruokkimiseen. Onko sille diakoninen peruste, että me maksamme koko poppoon ruoat? Entä jos ihminen itse ei osaa sanoittaa joulun ja perheen läsnäolon merkitystä elämäänsä sillä hetkellä ja kenties koko tulevaksi vuodeksi? Entä jos joulua odotetaan koko vuosi juuri samasta syystä ja meiltä sanotaan ei?
Fiksu aikuinen lapsi kyllä tarjoutuu maksamaan osan ruuasta tai jopa vie sen mukanaan ikäihmisen luo mennessään. Kuka on fiksu, jos on jo hyvälle tottunut? Ja kuinka moni ikäihminen juuri sukupolvitapojensa mukaisesti kieltäytyy kohteliaasti ottamasta vastaan muiden maksamia joulupöydän antimia?
Entäpä sitten ne numerotasolla selkeät tilanteet, joissa rahankäyttö on lähtenyt ihan kokonaan lapasesta? Toimeentulotukiasiakkuus kyllä sinänsä puoltaisi avustuksen myöntämistä, mutta tiliotteelta näkyvä täysin holtiton maksukortin vinguttelu ei.
Ja onko toimeentulotukiasiakas aina automaattisesti köyhä, jos nettovarallisuus kuukaudessa on ilmoitettujen tulojen ja menojen jälkeen tuhat tai kaksi tuhatta euroa? Millaisen summan ajattelemme olevan riittävä yhden, kolmen tai kahdeksan hengen arkisiin menoihin? Voiko sitä edes määritellä, kun köyhyys on subjektiivinen kokemus?
Miten menetellä niiden tapausten kanssa, joissa perhetilanne on käsitelty juurta jaksain ja on avustettu oikein olan takaa rahastojen turvin, kuljettu yhdessä ja tuettu pahimman yli, mutta jouluna huomataan vanhojen tapojen jatkuneen ja uusien vuokrarästien syntyminen. Saako silloin tarjota ei oota vai tuleeko meidän kannatella loputtomasti ihmisten vastuuttoman oloisia, vaikkakin kenties arjen paineessa, väsymyksessä ja kriisitilanteiden keskellä tehtyjä huonoja ratkaisuja? Vai voimmeko harkita sitäkin, että myös diakoniatyöntekijät tekevät virhearvioita ihmisten voimavaroista ja auttamisen oikea-aikaisuudesta? Aikuiselle on helppo sanoa ei. Mutta entäpä lapset? Voimmeko jättää heidät jouluksi heitteille, jos heidän vanhempansa eivät (taaskaan) kykene pitämään perusasioista huolta?
Mitä tehdä kriisitilanteessa, jossa surua on käsitelty kapakassa tai Alkosta käsin? Mitkä ovat niitä ihmiselämän hetkiä, jolloin suruunsa juominen on ihan okei? Ja milloin sitä ei voi hyväksyä? Voiko tällaista rajaa kukaan vetää?
Mieti hetki omaa alkoholin käyttöäsi, omia stressinpurkukeinojasi tai sielunpuhdistuksen rituaalejasi, jotka vaativat rahankäyttöä. Voiko kuntosalia arvottaa alkoholia korkeammalle? Terveysintoilijoiden ja absolutistien mielestä varmasti kyllä. Mutta missä menevät inhimillisen ihmisyyden rajat? Eikö koskaan saa ”mokata”?
Onko se diakonisen avun sivuuttamista ettei joulukiireessä ja avustusruuhkassa ehdi pysähtyä neuvomaan asiakkaalle järkevää rahankäyttöä tai tehdä mini-interventiota jolla pysäyttää todennäköinen tuhokierre? Vai onko se vain osa niitä ristiriitoja tai pettymyksiä, joita työssä joutuu sietämään?
Joulun erityisyys
Miksi joulu on meille juhlana niin pyhä ja ihmeellinen, että sen ympärille kasautuu koko vuoden suurin avustus- ja lahjoitusilottelu? Eikö meidän tulisi korostaa pääsiäistä ja siirtää mannan jakaminen sen ympärille? Kinkun sijaan tukisimme pääsiäislampaan, pashan, rairuohon ja tipujen ostoa.
Mikä joulussa on erityisempää kuin vuoden kaikissa muissa päivissä yhteensä? Miksi silloin on erityisen okei elää yli varojensa, mutta muina aikoina se on paheksuttavaa?
Pitääkö lasten (ja aikuisten) oikeasti saada täydellinen joulu? Ja millainen on täydellinen joulu? Yhden täydellinen ei ole toisen täydellinen.
Jos suureen ääneen kuulutamme ylikulutuksen lopettamista juuri Black Fridayn aikaan, miksi emme huutele sitä samaa vuoden kaikkina päivinä? Suomi ylikuluttaa luonnonvarojaan todella nopeaa tahtia ja nettiostelun tuoma helppous sen kun kiihdyttää tahtia.
Miten sinä itse laitat joulusi? Ylikuluttaen ja överiksi vai koko vuoden säästäen ja hillitysti viimeistellen? Onko tärkeintä yhteys ihmisten välillä vai ruoka ja tavara?
Voisiko ajatella niin, että ihmisiä tuetaan runsaammin jo kuluvan vuoden aikana ilman joulun korostamista? Antaisiko se mahdollisuuden sen tosiasian tiedostamiseen ja sisäistämiseen, että jokaisen marraskuun jälkeen tulee joulukuu? Tällainen spektaakkelinomainen hapatus on omiaan lisäämään joulun erityisyyttä kun lataus sitä kohti alkaa jo elokuussa. Ensin sitä kauhistellen odotetaan ja lokakuun jälkeen sen tulo onkin kadonnut muistista. ”En ollut varautunut”, sanovat ihmiset melko usein. ”Lapset täytyy ruokkia ja ne haluavat lahjoja”, kuuluu vähintään yhtä usein. Kai ne on täytynyt ruokkia siihenkin asti?! Luulisin.
Mistä syntyy joulun todellinen hyväntekeväisyys? Aikuisten ihmisten osallistumisesta joulun kustannuksiin ja omien lapsiensa lahjomiseen ilman mummojen ja pappojen viimeisiä euroja?
Ja sitten se toinen puoli: Miten rajata innokkaat yhteistyökumppanit, joita ei joulua lukuun ottamatta näy, mutta jotka juuri viikkoa ennen jouluaattoa tumppaavat 300 lahjapakettia tai 2000 euron arvosta ruokakasseja toimiston ovelle? Miten olla työntekijänä kuormittumatta itse liiasta tai täysin väärään ajankohtaan ylimitoitetusta, joskin vilpittömästä auttamishalusta, kun työpäivät ja henkilöresurssit jouluun on kuitenkin mitoitettu kuukausia aiemmin? Mitä siitä seuraa, jos kieltäytyy viimeisen minuutin lahjoituksista? Vai seuraako mitään?
Lopuksi
Toivon, ettet tulkitse tekstiäni väärin. Minusta joulun parhaita hetkiä ovat ne kyynelten, sanattomuuden, aidon hämmästyksen ja epäuskon merkeissä tapahtuneet kohtaamiset, kun ihminen saa täysin odottamatta apua silloin kun sitä eniten tarvitsee. Myös jouluun tällaisia aitoja tarpeita kertyy! Milloin on Kela perinyt päivää ennen jouluaattoa lapsilisät jonkin liikaa maksetun tuen takia ja niillä piti ostaa ruuat tyhjään jääkaappiin tai milloin on puoliso lähtenyt yllättäen juuri ennen joulua. Ihmisiä kuolee myös joulun alla.
Kirjoitukseni taustalla on aito halu kuulla juuri Sinun kokemuksiasi ja ajatuksiasi jouluavustamiseen liittyen. Mitä teillä on keskustelu jouluavustamisen eettisistä periaatteista? Miten hallitset(te) ihmisvirtaa ja joskus yllättävääkin lahjoitusinnostusta ja sitä seuraavaa kaaosta tai tiukkoja aikatauluja? Onko jouluavustus seurakuntien tehtävä: miksi olisi ja miksi ei? Mikä voisi olla se diakonisen (joulu)avustamisen ydin, joka palvelee kaikkia seurakuntia ympäri vuoden parhaalla mahdollisella tavalla?
Tarkennan vielä sen verran, etten kaipaa yhtään tälle nettiajalle tyypillistä ”oottepa tyhmiä kun tollaseen suostutte” -kommentteja. Niitä ovat keskustelupalstat pullollaan eivätkä ne edistä kenenkään työrauhaa, työssä viihtymisen kokemuksia, ammatti-identiteetin vahvistumista tai työtapojen uudistamista. Kaipaan aitoa, syvällistä keskustelua, pohdintaa jossa erilaisilla mielipiteillä ja kokemuksilla on tilaa ja rauha olla mukana. Olisitko Sinä se, jolla on kullan arvoinen idea naapuriseurakuntaan tai meille kaikille?
Johanna Lehmusmies
Sosionomi (YAMK) -diakoni
