Muistan elävästi vuosien takaa taantuvan pikkukaupungin seurakunnassa toimivan diakonin kertomuksen omasta työstään. Hyvinvointivaltion turvaverkot vuotivat. Pikkuruiseen diakoniatoimistoon tulivat liki kaikki verkostojen läpi pudonneista: hoitoa vaille jääneet päihteiden käyttäjät, mielenterveysongelmista kärsivät, itsemurhan tehneen läheiset, vankilasta vapautuneet, väkivallan uhrit, peliriippuvaiset, ylivelkaantuneet… Ei voinut kuin ihmetellä sitä osaamista, sitoutumista ja kestävyyttä, jota työ edellytti.
Diakoniatyötä voi painottaa monin eri tavoin, mutta yllä oleva kuvaus diakonian paikallisesta todellisuudesta ei ole harvinaisuus. Sitä muun muassa Diakoniabarometrit kuvaavat. Miten tämä maanlaajuinen, paikallisiin yhteisöihin ja ihmisiin vahvasti sitoutunut diakoniatyö näkyy sosiaali- ja terveydenhuollossa?
Tehdessäni analyysiä Järjestöt sote-Suomea rakentamassa (Niemelä 2019) kävin läpi sote-uudistuksen valmisteluaineistoa laajasti läpi. Järjestöistä oli mainintoja ja linjauksia, diakoniatyöstä perin vähän. Ilahduttava poikkeus on sittemmin LAPE-hankkeen tuottama julkaisu Lasten ja perheiden palvelujen tuottaminen yhteistyössä järjestöjen ja seurakuntien kanssa – toimivat rakenteet ja sopimuskäytännöt (Hastrup ym. 2019).
Avainkäsitteenä asiakaslähtöisyys
Pääministeri Sanna Marinin hallitusohjelmassa (2019) tavoitellaan maakunnallisten ja laaja-alaisten sosiaali- ja terveyskeskusten muodostamista. Tulevaisuuden sote-keskuksista tulisi saada palvelut sujuvasti ja tarpeiden mukaisesti. Hyvin toimivien peruspalvelujen tarkoituksena on myös vähentää kalliiden erityispalvelujen tarvetta. Miten järjestöjen, diakonian ja paikallisyhteisöjen toiminta olisi mahdollista liittää näihin tulevaisuuden sote-keskuksiin tavalla, joka vastaa toiminnan tosiasiallista merkitystä? Tätä yritimme hahmottaa Minna Kivipellon kanssa työpaperissa Asiakaslähtöinen palvelupolkumalli tulevaisuuden sote-keskusten lähtökohdaksi (Niemelä & Kivipelto 2019).
Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksessa keskeisin avainkäsite on integraatio, jolla tarkoitetaan yksinkertaisesti yhteentoimivaa palvelukokonaisuutta. Keskustelu integraatiosta on keskittynyt yhtäältä sosiaali- ja terveydenhuollon yhteistyöhön paikallisessa terveyskeskuksessa, toisaalta perus- ja erityistason palveluiden yhteistyöhön. Integraatio on noussut niin keskeiseksi käsitteeksi, että jopa perustuslakivaliokunta pitää sen toteuttamista välttämättömänä.
Työpaperissamme ensinnäkin integraation käsite laajennetaan sosiaalipalvelujen nykyistä todellisuutta vastaavaksi. Vaikka rakenteellisen integraation tuleekin tapahtua sote-keskustasolla, sosiaalipalveluissa yhtä tärkeää on toiminnallinen integraatio eri viranomaisten kanssa: Kelan, asunto-, työllisyys-, kotoutus-, sivistys-, rikosseuraamus- ja muiden tahojen kanssa.
Työpaperissa toiseksi avainkäsitteeksi otetaan inkluusio, mukaansa ottavat yhteisö ja yhteiskunta. Hyvinvointivaltion lainsäädännöstä nouseva tehtävä on tarjota osallisuuden ja toimijuuden mahdollisuus kaikille kansalaisille. Kansalaisjärjestöjen ja kansalaistoiminnan missiona voidaan perustellusti pitää inklusiivisen yhteiskunnan rakentamista. Inklusiivisella yhteiskunnalla tarkoitetaan yhteiskunnan rakentamisen tapaa ja päämäärää, jossa jokaisella kansalaisella ja kansalaisten muodostamilla ryhmillä on ihmisarvo, osallisuuden ja toimijuuden mahdollisuus sekä mahdollisuus tarvitsemaansa turvaan ja tarvitsemiinsa palveluihin ja jossa kaikilla kansalaisilla on tarvittaessa puolestapuhuja (Niemelä 2019).
Asiakkuuksien ymmärtämisestä kokonaisarkkitehtuuriin
Kolmas lähtökohta selvityksellemme on, että sosiaalipalveluiden ja sosiaaliturvan asiakaskunta ei ole kovinkaan yhtenäinen joukko. Asiakkuussegmentoinnin kautta voidaan tarkastella eri ryhmien voimavaroja, tukea antavia verkostoja ja ongelmien moninaisuutta. Kysymys ei ole siitä, että jakaisimme ihmiset yksilöinä joillekin poluille. Asiakkuussegmentointi ja sen pohjalta rakennettu palvelupolkumalli auttaa tarkastelemaan kokonaisuutta, eriyttämään erilaisia vaikuttavia palveluita asiakkaiden tarpeiden ja voimavarojen mukaan, suuntaamaan resursseja ja ehkä jopa nimeämään tehtäviä ja vastuualueita aivan uudella tavalla.
Meillä on paljon tieteellistäkin näyttöä siitä, että erilaiset, esimerkiksi nettipohjaiset ohjelmat auttavat erilaisten terveysongelmien ehkäisyssä ja jopa hoidossa. Ei ole mitään järkeä luoda keskitason palvelujärjestelmää, josta hyötyy vain keskimääräinen palveluiden tarvitsija. Mitä enemmän omia voimavaroja ja läheisten tukea omaavat voivat hoitaa asioita omatoimisesti, sitä enemmän jää resursseja niille, joilla on vähän tukea ja monenlaista palvelutarvetta.
Miten edellä mainituista lähtökohdista voitaisiin rakentaa tulevaisuuden sote-keskus? Hahmotimme työpaperissa sen seuraavasti:
Tämä malli ei tuo yhtään uutta asiaa sosiaali- ja terveydenhuoltoon. Ainut uusi asia on tämä kokonaisarkkitehtuuri. Sen avulla erilaisia hyviä käytäntöjä ja kehittämistyötä voidaan nivoa tavoitteellisesti ja johdonmukaisesti yhteen. Terveydenhuollon puolella vastaavanlaista ajattelua ollut Hämeenmaan Sydänpiirin ja Pirkanmaan sairaanhoitopiirin kehittämässä Suuntima-palvelussa.
Se antaa paikan kansalaisyhteiskunnan toimijoille, joiden asemaa olen kuvannut edellä mainitussa julkaisussani Järjestöt sote-Suomea rakentamassa (Niemelä 2019, ks. myös Niemelä ym. 2016), ja se antaa paikan seurakuntien diakoniatyölle osana yhteisöpalveluja. Niiden paikka ja asema nousevat esimerkiksi sosiaalihuoltolain voimakkaasta osallisuuden luomisen tavoitteesta ja yhteisöjen kanssa tehtävän työn merkityksestä.
Diakonian osaaminen käyttöön
Kun sote-uudistuksella tavoitellaan leveämpiä hartioita, palvelut saadaan kestävämmälle pohjalle ja monipuolisemmiksi. Vaarana on kuitenkin se, että reuna-alueilla vaikeimmassa asemassa olevat ihmiset jäävät suoranaisesti heitteille. Tällöin seurakuntien diakonia ja järjestöjen toiminta ovat ainoina jääneet tukemaan näitä ihmisiä tutkituissa liitoskunnissa, ”leveämpien hartioiden” kunnissa. (Kivelä 2014.) Hyvinvointivaltion turvaverkko vuosi erityisen paljon myös toimeentulotukiuudistuksen aikana; sosiaalityön viimesijaisuus ei enää ollut itsestään selvää – viimesijainen apu tuli usein diakonialta ja järjestöiltä (Karjalainen & Kivipelto 2018).
On äärimmäisen mielenkiintoista viimeisen Diakoniabarometrin mukaan se, että diakonia-apu mielletään kansalaisten parissa yhä enemmän subjektiiviseksi oikeudeksi. Diakoniatyön vahvuus on ihmisten kokonaisvaltaisessa kohtaamisessa. Diakoniatyöntekijät pitävät toivon välittämistä diakoniatyön tärkeimpänä tehtävänä. Diakoniatyön valttikortti on aika ja mahdollisuus perehtyä kunkin vastaanotolle tulijan elämäntilanteeseen sen vaatimalla intensiteetillä. (Isomäki ym. 2018, 32, 35)
Diakoniatyöllä on kokemusta ja näkemystä siitä, miten ketään ei jätetä ulos. Julkisen sektorin palveluilla olisi paljon opittavaa diakonialta. Ei tulisi myöskään hyväksyä sitä, että ihmiset jakaantuvat helpommin palveltaviin julkisissa sote-keskuksissa ja ulosjääneisiin, jotka joutuvat enemmän tai vähemmän satunnaisesti diakonian ja kansalaistoiminnan avun piiriin (ks. Jokela ym. 2019). Mikäli mallinnettu asiakaslähtöinen palvelupolkumalli alkaa saada jalansijaa tulevissa sote-keskuksissa, palvelupolut tulisi rakentaa yhteistyössä.
Jos diakonia ja sen osaaminen otetaan sote-keskussuunnitelmissa mukaan, sillä on merkitystä erityisesti viimesijaisten palveluiden varassa oleville ihmisille, mutta se on myös hyvinvointiyhteiskunnan resurssiviisasta ajattelua.
Hastrup, A. ym. (2019). Lasten ja perheiden palvelujen tuottaminen yhteistyössä järjestöjen ja seurakuntien kanssa – toimivat rakenteet ja sopimuskäytännöt. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Työpaperi 5/2019.
Isomäki, P., Lehmusmies, J., Salojärvi, P. & Wallenius, V. (2018). Diakoniabarometri 2018: Yksinäisyyden monet kasvot. [Tampere]: Kirkon tutkimuskeskus.
Jokela, M., Kivipelto, M. & Ylikännö, Minna (2019) Toimeentulotuelta sosiaalityön asiakkaaksi: sosiaalityöhön ohjaaminen Kelan ja kunnan rajapinnassa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Työpaperi 26/2019.
Karjalainen, J. & Kivipelto, M. (2018). Diakoniatyön näkemyksiä toimeentulotuen myöntämisestä. Diakonian tutkimus 1/2018, 35-47.
Kivelä, P. (2014). Syrjässä syrjäytyneet: Pelon sosiaalipolitiikka ja verkostoyhteistyön mahdollisuudet maaseudulla. [Helsinki]: Sininauhaliitto.
Niemelä, J. ym. (2016). Sote sosiaalisen kestävyyden vahvistajana. [Helsinki]: Diakonia-ammattikorkeakoulu.
Niemelä, J. (2019). Järjestöt sote-Suomea rakentamassa. Julkaisu 25. [Helsinki]: Kunnallisalan kehittämissäätiö.
Niemelä, J. & Kivipelto, M. (2019). Asiakaslähtöinen palvelupolkumalli tulevaisuuden sote-keskusten lähtökohdaksi. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Työpaperi 37/2019.
