Kirkon johdon lähempi tarkastelu ja kirkollisen median seuraaminen herättävät väkisin ajatuksen, että naiset ja johtajuus eivät edelleenkään kuulu yhteen kirkossamme. Vaikuttaa myös siltä, että ainoastaan teologian tutkinto ja pappisvihkimys tuovat pätevyyden ylempiin johtotehtäviin, kaikilla työaloilla. Jos maailma kokonaisuudessaan on valkoisen heteromiehen vallassa, on Suomen kirkko räikeästi kuvattuna valkoisen heteromiespapin vallassa.
Ensimmäinen kirkon virkaan vihitty diakonissa oli samalla ensimmäinen kirkon virkaan vihitty nainen. Tästä vihkimyksestä on nyt kulunut 147 vuotta, mutta diakonian näkökulmasta juuri mikään ei ole muuttunut. Diakonian virka ei edelleenkään ole osa kirkon virkarakennetta, joka tunnustaa ainoastaan pappisviran ja piispan kirkon ylimpänä johtajana. Vaikka diakoniatyöntekijät vihitään virkaan, ei heillä silti ole samanlaista virka-asemaa kirkossa kuin papeilla. Tätä sekavuutta on vaikea ymmärtää, saati sitten selittää ulkopuolisille. Tämä liittyy työtehtävien eroihin, oikeuksiin ja velvollisuuksiin, mutta kaikkein keskeisimmin se liittyy päätöksentekoon. Kirkolliskokous kirkon ylimpänä päättävänä elimenä käsittelee kirkon oppia ja työtä sekä kirkon lainsäädäntöä, mutta myös hallintoa ja taloutta. Papit valitsevat kirkolliskokoukseen edustajat keskuudestaan, mutta muut työntekijät voivat tulla valituksi ainoastaan maallikkojäseninä. Myöskään hiippakuntavaltuustoon tai tuomiokapituliin ei muilla kuin papeilla ole asiaa muuten kuin maallikon roolissa.
Mieskeskeinen kirkko
Diakonian vallattomuuden taustalla voidaan nähdä naisen vallattomuus kirkon historiassa. Androsentrismin eli mieskeskeisyyden on todettu olevan yksi kristillisen teologian läpikulkeva juonne, jolla on aina ollut myös käytännöllisiä vaikutuksia. En koe, että diakoniatyöntekijät olisivat sorrettuja ja alistettuja ja kaipaisivat vapautusta, mutta vapautuksen teologiaa ehkä tarvitsemme. Vapautuksen teologiasta löytyy kritiikkiä, joka kohdistuu nimenomaan valtarakenteisiin – paitsi yhteiskunnassa, myös kirkossa. Jos haluamme muutosta, tarvitsemme vapautusta teologian historiasta, tarvitsemme feministiteologista näkökulmaa diakoniaan.
Feministiteologia lähtee pohjimmiltaan kritiikistä miesten miehille tekemää teologiaa kohtaan. Esimerkiksi 1930-luvulla syntynyt raamatuntutkija Elisabeth Schüssler Fiorenza väittää, että naisilla on ollut varhaiskristillisessä liikkeessä huomattavasti merkittävämpi asema kuin aiemmin on esitetty. Naiset eivät olleet sivustaseuraajia vaan toimivat lähetystyöntekijöinä sekä seurakuntien opettajina ja johtajina. Mikko Malkavaara on tehnyt vastaavan havainnon naispuolisten diakonien toiminnasta kirkon varhaisvuosina. Malkavaaran mukaan kirkko kehittyi kuitenkin nopeasti kohti vankempaa hierarkiaa 200-luvulla. Piispan asema vahvistui, ja muut virat tulivat piispalle alisteisiksi. Vihkimysliturgiassa diakonit nimitettiin palvelemaan piispaa ja toteuttamaan hänen määräyksiään.
Kun kristinuskon merkitys kasvoi ja kirkon toiminnasta tuli vainojen jälkeen julkista, naisdiakonien asema muuttui ongelmalliseksi. Naisella ei voinut olla enää julkista asemaa ja valtaa uskonnollisessa, läpeensä patriarkaalisessa yhteisössä ja yhteiskunnassa, joka sulki naiset kodin ja perheen piiriin. Kun kristinuskosta tuli keisari Konstantinuksen sallima ja suosima uskonto, naispuolisten diakonien asema heikkeni entisestään. Kirkon muuttunut asema suhteessa valtioon sai aikaan sen, etteivät naiset enää tulleet kysymykseen tehtävissä, joissa hoidettiin taloudellisia, juridisia tai hallinnollisia asioita. Ja kun lapsikasteet yleistyivät, naisdiakoneja ei tarvittu enää samassa määrin hoitamaan aikuisten naisten kasteeseen liittyviä tehtäviä. (Malkavaara 2015)
Tunnistetaanko mieskeskeisyys?
Historia korostaa sitä tosiasiaa, että varhaisina vuosisatoina kehkeytynyt miesvaltaisuus ja hierarkkisuus leimaavat edelleen luterilaista kirkkoamme. Kyse ei ole vain vinoutuneesta sukupuolijakaumasta kirkon johdossa, vaan jostain vankemmasta ja pysyvämmästä. Jostain niin vakiintuneesta ja tutusta, että sitä on vaikea edes nähdä. Kuinka vastustaa tai muuttaa jotain sellaista, mitä ei edes tunnista?
Feministiteologi, kouluttaja Anni Tsokkinen oli elokuussa 2018 puhumassa Diakoniatyöntekijöiden liiton ja Helsingin hiippakunnan yhteisessä diakonian seminaaripäivässä. Tsokkinen toi puheessaan diakoniaan sukupuolen ja sukupuolen tutkimuksen näkökulman. Puheenvuoro diakonian historiasta, alan sukupuolisegregaatiosta ja heikosta asemasta kirkon hierarkiassa kuvasi viiltävän osuvasti kirkon lippulaivana pidettyä diakoniaa. Jälkikäteen saamani palaute kertoi, että puheenvuorossa piirtyi esiin todellisuus, jonka moni läsnäolija tunnistaa.
Diakonian virkakysymystä ei olla pystytty ratkaisemaan, vaikka sitä on eri työryhmissä pyöritelty jo usean vuosikymmenen ajan. Diakonialla ei edelleenkään ole asemaa kirkon päätöksenteossa. Mikko Malkavaaran mukaan tähänastiset diakoniviran ratkaisuyritykset ovat kompastuneet pappisviran erityislaadun puolustukseen. “Suomen kirkossa on vahva perinne piispojen ja pappien erityisasemasta päätöksenteossa. Diakonivirkaan vihittäviä ei ole haluttu jakamaan tätä valtaa.”
Kun puhutaan alasta, jolla yli 92 % työntekijöistä on naisia, ei sukupuolen merkitystä voi ohittaa. Pappisvirkaa puolustava argumentointi takertuu luterilaisiin tunnustuskirjoihin ja tuo kirkkaasti esiin kirkkoa hallitsevan vallan luonteen. Kyse on sukupuolittuneesta asiantuntijavallasta, jota käyttävät varmoin ottein miespuoliset teologian tohtorit. Vakavasti otettavalta kirkolliselta keskustelijalta edellytetäänkin paitsi teologisen käsitteistön hallintaa myös uskoa siihen, että ratkaisut nykykirkon kysymyksiin löytyvät 500 vuotta sitten tehdyistä linjauksista. Yksi vapautuksen teologioita yhdistävä piirre on ideologiakritiikki, joka kohdistuu kirkon omaan opetukseen ja teologiaan. Kritiikin tavoitteena on tehdä näkyväksi ja kyseenalaistaa ideologiat, joilla sorto tai riippuvuus pyritään perustelemaan. Kirkon opetus ja erilaiset Raamatun tulkinnat ovat pullollaan perusteluita niin miesten vallalle kuin kirkon hierarkkisuudellekin. Tämän vuoksi vapautuksen teologian ideologiakritiikki olisi erittäin tervetullut lisä keskusteluun siitä, mikä on diakonian asema kirkossa.
Mikä on diakonian suunta?
Diakonian virkakysymyksen ratkeamista odotellessa tehdään kirkon johtopaikoilla jatkuvasti diakonian suuntaa ja tulevaisuutta koskevia päätöksiä. Tiukentuvien resurssien myötä vallan keskittyminen voi tarkoittaa myös vallan valumista entistä kauemmas diakoniatyöstä. Diakonian kentällä ja seurakuntien arjessa keskustelu vallasta tuntuu kaukaiselta ja ajatus sen puolustamisesta koetaan usein vieraaksi. Kuitenkin se valta, jota käytetään kirkon johtopaikoilla, päätöksenteossa ja asiantuntijatehtävissä, heijastuu ruohonjuuritasolla tehtävään työhön. Kyse on siitä, kuka tätä valtaa pääsee käyttämään.
Saara Huhanantti
Koordinoiva esimies / Diakonia ja kriisivalmius
Tikkurilan seurakunta
Artikkeli perustuu Taantuvan tasa-arvon kirkko -kirjassa (S&S, toim. Anni Tsokkinen) julkaistuun esseeseen “Vallaton sisar”.
Lähde:
Malkavaara, Mikko
Suomen ev.-lut. kirkon julkaisuja 26, Kirkko ja toiminta
2015 Helsinki, Unigrafia
Kuva: Tuomas Mäkelä
