Kuolema koskettaa meitä jokaista jossakin vaiheessa elämää. Lapsuudessani ei puhuttu kuolemasta tai jos puhuttiin, siitä kuiskittiin niin, ettemme me lapset kuulisi. Siksi kuolema jäikin etäiseksi ja hieman pelottavaksi asiaksi. Ensimmäinen muistoni kuolemasta on, kun lampaamme kuoli. Olin noin yhdeksänvuotias. Päkä oli meidän lasten lemmikki ja seurasi meitä kaikkialle. Kerran jopa myöhästyimme koulusta, koska Päkä oli seurannut meitä huomaamattamme. Surin Päkän kuolemaa pitkään.
Nuorena ajattelin, että vain vanhat tai sairaat ihmiset kuolevat. Murrosikäisenä paras kaverini sairastui vakavasti ja kuoleman mahdollisuus oli vahvasti läsnä. En muista, että olisimme hänen kanssaan puhuneet kuolemasta, mutta purin ahdistustani päiväkirjaan.
Työni kautta seurakunnassa kohtasin monenlaisia kuolemia. Vaikeimpia hetkiä työssä ovat olleet niiden ihmisten lähellä oleminen, jotka ovat torjuneet oman kuoleman viime hetkille saakka. Miten olen lähellä niin, että kunnioitan toisen tapaa kohdata kuolema, vaikka hän torjuisi sen. Miten olen läsnä niin, etten tuo omaa tarvettani ottaa kuolemaa esille, jos toinen ei halua tai kykene sitä tekemään. Omat valmiudet puhua kuolemasta, ovat vanhetessa kasvaneet mutta huomaan vieläkin, että vieraiden kanssa kuolemasta on helpompi puhua, kuin läheisten.
Omien vanhempieni kuolema toi surun ja luopumisen aivan uudella tavalla tietoisuuteen. Suru, johon liittyi myös syyllisyyttä tekemättömistä ja sanottamattomista asioista. Halusin sulkea surun sisälleni ja oli vaikea laskea muita lähelle. Oman surun läpikäyminen ja oman tavan hyväksyminen ei ollut itselle helppoa.
Kuolema herättää edelleen pelon tunteita, vaikka olen tutkinut sitä kolmekymppisenä psykiatriaan erikoistuessani, nelikymppisenä sielunhoitokoulutuksessa, viisikymppisenä tehdessäni gradua aiheesta ”Keski-ikäisten käsityksiä kuolemasta”. Kuolema on mysteeri, josta ei lopullisesti tiedä, miltä se tuntuu. Tiedon kerääminen siitä, mitä kuollessa esimerkiksi ruumiissa tapahtuu, on tehnyt siitä kuitenkin käsiteltävämpää ja lohdutusta tuo myös ajatus iankaikkisesta elämästä.
Joku on joskus sanonut, että elämä on riisumista ja luopumista. Ajattelen sen olevan totta siinä mielessä, että pienet luopumiset kasvattavat meitä sitä kohden, että eräänä päivänä joudun luopumaan elämästä ja kaikesta maanpäällisestä. Oman rajallisuuden tiedostaminen on auttanut ymmärtämään elämän ainutkertaisen arvon. Se on auttanut näkemään sen, mikä elämässä on hyvää ja arvokasta, mitä ihmissuhteita haluan vaalia ja miten elän arvostaen omia valintojani, antamatta muiden tehdä niitä puolestani. On tärkeää sanoa ja tehdä asiat nyt. Huomisesta en tiedä, kuinka paljon minulla on tässä elämässä aikaa jäljellä. Minulla on vain tämä hetki ja tämä ainutkertainen elämä.
Irene Nummela
Asiantuntija, Diakonia ja sielunhoito, Toiminnallinen osasto, Kirkkohallitus
(Kuva: Marjut Hentunen)
