Vuoden jatkunut koronamaraton on haastanut ja edistänyt seurakuntien, kuntien ja järjestöjen yhteistyötä ja toiminnan kehittämistä. Kolmen viikon sulkutilan toivotaan nyt tyynnyttävän huolestuttavaksi kasvaneen kolmannen korona-aallon. Jos näin ei käy, pahimmilla korona-alueilla turvaudutaan todennäköisesti ulkonaliikkumiskieltoon. Jos tähän päädytään, seurakuntien, kuntien ja järjestöjen tarjoamat tukitoimet korostuvat entisestään.
Vuosi sitten koronan ensiaalto herätti suomalaisissa laajaa ja vahvaa yhteisvastuullisuutta ja kumppanuuden henkeä. Tätä ilmapiiriä on tarpeen tietoisesti vahvistaa etenkin kriisin pitkittyessä. Kumppanuutta on tarpeen edistää niin seurakunnissa ja kirkossa sisäisesti eri toimintojen ja työntekijöiden kesken kuin suhteessa muihin alueellisiin ja valtakunnallisiin toimijoihin.
Koronapandemiasta johtuen ja myös siitä riippumatta esimerkiksi järjestötoimijoiden taloudelliset toimintaedellytykset ovat muuttuneet, seurakuntien ja kuntien osalta verotulojen ennakoidaan aallon pitkittyessä heikkenevän. Huolta herättää yrittäjien, etenkin pienyrittäjien kestokyky ja tulevaisuus. Etätyö ja etenkin läsnätyö koettelevat työntekijöitä, varsinkin niitä, joille korona merkitsee kohtuuttomia fyysisiä ja henkisiä työtaakkoja. Yksinäisyyden kokemukset, mielenterveys-, päihde- ja väkivaltaongelmat näyttävät lisääntyneen koronan myötä. Asunnottomuutta kokevien turvattomuus kasvaa sulkutilan ja etenkin mahdollisten liikkumisrajoitusten vuoksi (ks. linkki). Paljon hätää jää kuulematta ja näkemättä, etenkin kun se kätkeytyy koteihin tai kaduille.
Millaisia turvapaikkoja kykenemme nyt kirkossa ja yhteiskunnassa laajemmin tarjoamaan?
Hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen yhdistää eri toimijoita, myös kansalaisia. Kesäkuulle siirrettyjen kunnallisvaalien yhteydessä toivoisi kuulevan enemmän niistä toimista, joilla yhteiset resurssit palvelevat yhteisiä tavoitteita. Voitaisiinko lisäajan turvin antaa myös tilaa aiempaa enemmän kansalaisten omien toiveiden kuulemiselle ja tavoitteiden sanoittamiselle?
Maailmalla tehdyt kokeilut osallistuvasta (tai osallistavasta) budjetoinnista (ks. linkki) ovat olleet innostavia. Pikavoittoja niistä ei pidä odottaa, mutta kokeilut näyttäisivät puhuvan sen puolesta, että jaettu valta vahvistaa toimijuutta, lisää yhteisvastuullisuutta ja edistää hyvinvointia (esimerkiksi brasilialaisen Porto Alegren kaupungin kokeilusta, ks. linkki).
Pelkästään kirkon piirissä tai muutoin läheisessä yhteydessä kirkkoon on lukuisia järjestö- ja säätiöpohjaisia toimijoita, joista monet kehittävät hyvinkin aktiivisesti toimintamalleja diakonian saralla. Osaa voi perustellusti kutsua diakonian kehittämislaboratorioiksi. Tuoreessa selvityksessä Kirkkoa lähellä olevat säätiöt ja yhdistykset palvelujen tuottajina (ks. linkki) on kartoitettu näitä sosiaali- ja terveydenhuollon palveluita tuottavia toimijoita.
Ilahduttavasti myös näiden toimijoiden kesken ja suhteessa seurakuntiin on tapahtunut myönteistä kehitystä kohti aiempaa vahvempaa kumppanuutta. Itsestään tämä ei synny, vaan edellyttää toisten toimijoiden merkityksen ja arvon tunnistamista ja tunnustamista. Kumppanuus on enemmän kuin yhteistyötä.
Mitä kumppanuudella tarkoitetaan?
Kumppanuutta on määritelty muun muassa seuraavasti. Kun toimitaan kumppanuudessa, toimijoiden tavoitteet ovat yhteisiä, toiminta perustuu luottamukseen, yhdenvertaisuuteen ja vastavuoroisuuteen, toimivaan ja avoimeen vuorovaikutukseen, toiminnasta on aitoa lisäarvoa toimijoille sekä toimijoiden resurssit ja osaaminen täydentävät toisiaan.
Tuorein esimerkki kumppanuudesta on kirkon liittyminen mukaan Sekasin-chat-kollektiiviin (ks. linkki). Tällaista kumppanuutta meidän on hyvä edistää kirkossa ja kirkkona.
Kalle Kuusimäki
