Kristinusko on liikkunut maailman uskontokartastolla viime vuosikymmeninä kohti etelää. Arvioidaan, että kristinuskon maantieteellinen painopiste osuisi tätä nykyä Timbuktun tietämille. Maantieteellinen siirtymä tuo mukanaan monia kulttuurisia ja sosiologisia muutoksia. Myös uskomisen vapaus saattaa tulla haastetuksi, mistä muistuttavat uutisotsikot Nigeriassa tapahtuneista terrori-iskuista.
Muuttuvat tilastot
Maailman uskontotilastot tarjoavat yllätyksiä monille, joiden tietämys aihepiiristä on viimeksi päivitetty koulun uskonnonopetuksessa.
Ensinnäkin tilastoista käy ilmi, että enemmistö maapallon kristityistä asuu globaalissa etelässä. Keskivertokristittyä ei edusta valkoinen mies vaan pikemminkin värillinen nainen. Sellaiset maat kuin Brasilia, Meksiko, Filippiinit, Nigeria, Kiina, Kongon demokraattinen tasavalta ja Etiopia ovat nousseet kärkikymmenikköön Yhdysvaltojen, Saksan ja Venäjän seuraksi listattaessa maita, jossa asuu lukumääräisesti eniten kristittyjä.
Toiseksi, kristinusko osoittautuu tilastojen valossa maailman vainotuimmaksi uskonnoksi. Riippumattomien arvioiden mukaan jopa neljä viidestä uskontoon perustuvasta väkivallanteosta kohdistuu kristittyihin. Kristittyjen vainot eivät ole vain muisto katakombien ja leijonien aikakaudesta, vaan valitettava osa nykypäivää.
Vaikka useimmat maapallon kristityistä kuuluvat enemmistöön omassa asuinympäristössään, merkittävä osa kristityistä elää uskonnollisena vähemmistönä. Viimeksi mainitut kokevat vainoja etenkin sellaisten islamilaisten tai kommunististen hallintojen taholta, jotka eivät muutenkaan kunnioita ihmisoikeuksia. Toisaalta tilastoja rumentaa myös Intian kaltainen demokratia, jossa militantit hindunationalistit syyllistyvät ruohonjuuritasolla vähemmistöjen vainoamiseen.
Kristinuskon moninaisuus
Jos fokusoi katseensa tarkemmin minne tahansa globaalissa etelässä, huomaa kristinuskon saaneen enemmän tai vähemmän paikallista väriä. Kaukana ovat ajat, kun länsimainen lähetystyö yritti muokata harvoista kääntyneistä eurooppalaistyylisiä kristittyjä.
Siirtomaavallan purkaannuttua kristinuskon vetovoima on kasvanut, mikä omalta osaltaan on johtanut moninaiseen vuorovaikutukseen paikallisen kulttuurin ja uuden uskon välillä. Prosessia on vauhdittanut se, että katolinen kirkko päätti Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa (1962–1965) suhtautua kannustavasti paikallisen kulttuurin värittämään kirkolliseen elämään.
Kristinuskon kotoperäistymisen myötä on syntynyt muun muassa teologiaa, joka pyrkii sanoittamaan uskoa paikallisin termein. Aina tällaiset kontekstuaaliset teologiat eivät ole löytäneet tietään tavallisen kirkkokansan pariin. Esimerkiksi Intian kristillinen ashram-liike vahvasti hindulaisine symboleineen näyttäisi jääneen vaikutukseltaan melko rajalliseksi. Suurin osa Intian kristityistä vetää identiteettinsä turvaamiseksi pikemminkin rajaa ympäröivään hindulaisuuteen kuin pyrkii tietoisesti sopeuttamaan uskoaan siihen.
Sen sijaan sosiaalieettisesti tiedostavat kristinuskon tulkinnat näyttäisivät löytäneen vastakaikua ruohonjuuritasolla. Latinalaisessa Amerikassa alkunsa saanut vapautuksen teologia nojasi alusta asti uskontulkinnoille, joita maanosan köyhät työstivät faveloissa. Sittemmin vapautuksen teologian on saanut paikallisia muotoja ympäri maailmaa. Esimerkiksi intialainen dalit-teologia lähtee liikkeelle kastittomien todellisuudesta ja pyrkii vastaamaan siihen evankeliumin vapauttavan sanoman valossa.
On ongelmallista puhua globaalin etelän kristinuskosta yleisesti. Paikalliset eroavaisuudet ovat luonnollisestikin hyvin suuria. Brasilialaisella helluntailaisella, indonesialaisella luterilaisella ja egyptiläisellä koptilla ei ole juuri muuta yhteistä kuin, että he elävät uskoaan todeksi meidän näkökulmastamme ”ei-länsimaisessa” kulttuurisessa kontekstissa.
Moninaisuutta lisää se, että globaalista etelästä löytyy tunnustuskuntien koko kirjo. Enemmistö etelän kristityistä on katolisia, mutta myös protestanttisuus eri muodoissaan on kotiutunut eri puolille maapalloamme. Esimerkiksi etiopialainen Mekane Yesus -kirkko kirii pian Ruotsin kirkon ohitse maailman suurimpana luterilaisena paikalliskirkkona.
Globaalissa etelässä helluntailais-karismaattiset uskontulkinnat ovat korkeassa kurssissa, joten myös katolisuus on usein saanut karismaattista väriä. Kun kulttuurissa yleisesti uskotaan vaikkapa henkiin ja ihmeparantumisiin, kristityn ei tarvitse yrittää selittää pois evankeliumeissa kuvattuja riivaajien ulosajamisia tai sairaitten parantumisia.
Vastauksia ympäristön haasteisiin
Tutustuminen kristinuskoon globaalissa etelässä osoittaa, että kristityt pyrkivät vastaamaan ympäristönsä haasteisiin uskostaan käsin. Vastaukset vaihtelevat radikaalistikin. Esimerkiksi sopii kysymys, miten evankeliumi suhteutuu muihin uskontoihin.
Osa kristityistä suhtautuu periaatteellisen torjuvasti muihin uskontoihin. Erityisesti evankelikaalit ja helluntailaiset painottavat lähetystyön välttämättömyyttä. Toiset taas haluavat korostaa uskontojen vuoropuhelua ajatellen myös muiden uskontojen voivan toimia väylänä Jumalan pelastavalle toiminnalle. Tällainen ajattelutapa näkyy monilla katolisilla teologeilla.
Vastaavasti suhtautumisessa köyhyyteen ja yhteiskunnalliseen epäoikeudenmukaisuuteen vallitsee erilaisia lähestymistapoja. On yhteisöjä, jotka lupaavat Jeesuksen nimessä materiaalista menestystä ja ajallista onnea. Toiset laittavat painon yksilölliseen pelastukseen tuonpuoleisuudessa.
Huomionarvoista on, että uusimpien tutkimusten mukaan sosiaalieettisesti valveutuneet tulkinnat näyttäisivät kuitenkin olevan nousussa. Esimerkiksi helluntailaisuuden piirissä holistiset näkemykset evankeliumista ovat voimistuneet: uskossa ei ole kysymys vain sielun pelastumisesta vaan myös ajallisiin epäkohtiin tarttumisesta. Silloinkin kun globaalin etelän kristityillä ei ole vapautuksen teologista ohjelmaa, usko rohkaisee usein kantamaan vastuuta heikoimmista veljistä ja sisarista.
Uudenlaista ekumeniaa
Helluntailaisten havahtuminen evankeliumin kokonaisvaltaisuuteen osoittaa yhdestä näkökulmasta todeksi sen, miten kristinuskon globaalit muutokset johtavat uudenlaiseen lähentymiseen. Perinteiset raja-aidat eivät enää päde. Myös ekumeniassa näkyy kevään merkkejä.
Yksi kiinnostavimmista ekumeenisista avauksista on Kirkkojen Maailmanneuvoston piirissä syntynyt idea uudenlaisesta ekumeenisesta tilasta, joka toisi yhteen maapallon kristityt – myös ne, jotka eivät ole mukana perinteisessä ekumeniassa. Global Christian Forum on järjestänyt monien alueellisten kokoontumisten lisäksi KOLME maailmanlaajuista tapaamista – Kenian Limurussa 2007, Indonesian Manadossa 2011 ja Kolumbian Bogotassa 2018.
Tavoitteena on hyvin kevyellä hallinnolla luoda yhteyttä ja rakentaa luottamusta täysin erilaisista taustoista tulevien kristittyjen välillä.
Kun katsotaan kolmannen vuosituhannen alkua, voidaan yhtäältä nähdä kristinuskon palaavan lähtöruutuun. Samaan aikaan kun kristikunnan perinteiset ydinalueet Euroopassa maallistuvat, evankeliumi on löytänyt otollisen maaperän globaalin etelän köyhien ja muiden maan hiljaisten parissa. Evankeliumi paljastuu uudella lailla kokonaisvaltaiseksi, kun se löytää kotinsa mitä erilaisimmissa kulttuureissa. Toisaalta jotain on myös muuttunut: kristinusko on nyt ensimmäistä kertaa historiansa aikana kirjaimellisesti maailmanlaaja uskonto.
Jyri Komulainen
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston dogmatiikan dosentti, joka työskentelee piispainkokouksen kansliassa.
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Diakonialehdessä v. 2012.
