Tammikuussa 2018 kirkkohallituksen täysistunto otti käyttöön piispainkokouksen hyväksymän asiakirjan nimeltä Yhteinen todistus. Kyseessä on kirkkomme lähetystä koskeva peruslinjaus, johon kansainvälistä työtä tekevät järjestömme ovat sitoutuneet. Kutsun Yhteinen todistus toimii suuntaajana kirkkomme lähetystyölle ja kansainväliselle diakonialle ja on laatuaan vasta toinen. Ensimmäinen hyväksyttiin kirkkohallituksen täysistunnossa 2010 (korjattu versio vuodelta 2015). Tätä linjausta on edeltänyt vuosikymmenten mittainen keskustelu ja useiden komiteoiden työskentelyt.
Eräs komiteoiden linjauksiin vaikuttanut henkilö oli Tapio Saraneva (1943–2003). Saraneva pyrki, erityisesti toimiessaan Kirkon Ulkomaanavun toiminnanjohtajana, selkiyttämään kansainvälisen diakonian paikkaa suhteessa diakoniaan ja lähetystyöhön. Monet hänen esillä pitämistään teemoista näyttivät omana aikanaan nousevan meille vieraasta vapautuksen teologian ympäristöstä. Nyt ne ovat lähetysajattelun valtauomaa. Pohdin seuraavaksi, millä tavalla Saranevan ajattelu sopisi kirkkomme kansainvälisen työn nykyisiin linjauksiin.
Kirkko todistaa sanoillaan, elämällään ja toiminnallaan
Yhteinen todistus muodostuu kymmenestä osasta, joista jokainen on otsikoitu erikseen. Ne voi ryhmitellä kolmeksi kokonaisuudeksi: kirkon olemus, mission sisältö ja mission käytännöt. Linjaus alkaa vahvasti kirkko-opillisella näkökulmalla: kirkko ei vain toteuta lähetystä vaan on syntynyt lähetystä varten. Seurakuntayhteisöinä ja yksittäisinä kristittyinä me saamme olla mukana Jumalan omassa toiminnassa (Missio Dei).
Saranevan mukaan missio kuuluu sekä kirkon olemukseen että jokaiselle kristitylle, sen tulee olla totta kirkon rakenteissa, toiminnassa ja jokaisen sydämessä. Missio rakentuu ennen kaikkea rakkauden, ei niinkään käskyjen ja lakien varaan. Yhteisessä todistuksessa puhutaankin uskon ja rakkauden yhteisöstä, jonka olemus toteutuu ykseydessä, todistuksessa ja palvelussa. ”Jumalan rakkaus johtaa kristittyjä julistamaan evankeliumia ja palvelemaan lähimmäisiä.”
Saraneva painottaa Jeesuksessa ilmenevää Jumalan rakkautta. Yhteisessä todistuksessa pitäydytään huomattavan formaaleissa ilmaisuissa, kuten ”kolmiyhteisen Jumalan lähetys”, ”perustehtävä” ja ”kirkon missio”. Saraneva liikkuu vahvoissa kielikuvissa: ”Köyhät korinttilaiset, joista monet olivat itsekin orjia, saattoivat kokea selkäpiitään myöten Jumalan tulleen Jeesuksessa heidän maailmaansa. Jumala julisti heille rakkauttaan juuri heidän tasoltaan, ei jostain ylhäältä. Ja kun tämä viesti menee sydämeen, silloin myös maailman muiden kurjien ja halveksittujen täytyy olla myös Jeesuksen seuraajille läheisiä.” (Raamattuvartti SLS:n vuosijuhlilla 1997)
Köyhät evankeliumin keskuksessa
Saranevan teologiasta ei oikein voi puhua ottamatta esille maailman köyhyyttä. Tämä teema on viimeistään Kirkkojen maailmanneuvoston lähetysasiakirjan ”Yhdessä kohti elämää” myötä tullut oleelliseksi osaksi kirkkojen lähetysajattelua. Saranevalle oikeudenmukaisuus ja sen toteuttaminen ovat evankeliumin tekemistä konkreettiseksi tässä maailmassa. ”Elämässään eri tavoin umpikujaan joutuneet ihmiset Jumalan valtakunta vapauttaa takaisin ihmisarvoiseen elämään ja toisten yhteyteen.” (Isä meidän 1998, 49). Tästä kauneimpana kuvana oli ateriayhteys halveksittujen ja syntisten kanssa, Tässä ovat Saranevan mukaan myös meidän ehtoollisemme alkujuuret.
Kyse on konkreettisista asioista, siitä, miten usko ilmenee. ”Usko Jumalaan, Jeesuksen Kristuksen isään, on uskoa oikeudenmukaisuuteen. Jumala vastustaa sitä, että joillakin on kaikkea ja toisilla ei ole mitään.” (Yhteisvastuujuhla Kuopissa 2002). Yhteisessö todistuksessa tämä näkökulma on esillä vain seurakunnan olemusta käsittelevässä jaksossa, muttei käytännön toimissa. Yhteinen todistus tuo esille, miten kirkko ja sen järjestöt ” kohtaavat entistä useammin maahanmuuttajia, turvapaikanhakijoita, syrjäytettyjä, syrjään jääneitä ja vainottuja. Ne tukevat ja palvelevat heitä, toimivat heidän kanssaan ja heidän puolestaan sekä antavat äänen äänettömille.”
Kokonaisvaltainen lähetys ja evankelioiminen
Saraneva ymmärsi kirkon mission laajasti. Komiteamietinnöissä asia ilmaistaan niin, että missio koskee kaikkea kirkon toimintaa, ei vain ulkomaille lähetettyjä työntekijöitä. Komiteoiden viljelemien ilmaisujen ”lähetystehtävä” ja ”kokonaislähetystehtävä” sijasta hän käytti mieluummin yhdistelmää lähetystyö ja kansainvälinen diakonia. Pyrkimyksenä oli selkiyttää näiden kahden eroa ja laajentaa käsitteen evankeliointi sisältöä. ”Evankeliointiin sisältyvä ’todistaminen’ ei ole informaation viestittämistä jostakin, vaan julistetun asian tekemistä läsnäolevaksi.” (Oikeudenmukaisuuden nälkä, 1991) Ero on selkeä. Lähetystyö tähtää yksilön kristityksi kääntymiseen ja uusien seurakuntien perustamiseen, diakonia pyrkii lievittämään hätää ja poistamaan sen syitä. Diakonia – myös lähetystyön sisällä – voi siis kohdistua kristittyjen hyväksi, mutta lähetystyön (evankelioiva) rooli on nimenomaan niiden parissa, jotka eivät tunne Kristusta. Yhteinen todistus sanookin: ” Kirkko ja sen seurakunnat jäsenineen sekä kirkon lähetysjärjestöt vievät rohkeasti sanoman lähellä ja kaukana elävien keskuuteen. Ne julistavat evankeliumia ja viestivät siitä monin eri tavoin erityisesti siellä, missä Kristusta ei vielä tunneta. Samoin kohdataan niitä, jotka ovat vieraantuneet kristillisestä uskosta
Yhteinen todistus nivoo mission eri puolet yhteen puhumalla todistuksesta. ” Uskon ja rakkauden yhteisönä kirkko todistaa sanoillaan ja elämällään kolmiyhteisen Jumalan pelastustyöstä ihmiskuntaa ja luomakuntaa kohtaan.” Saranevakin katsoi, että juuri todistus yhdistää julistuksen, yhteyden ja palvelun. Aito diakoninen toiminta ei ole vain eettisesti arvokasta, vaan kirkon näkökulmasta osa sen uskontunnustusta. Diakonian todistustehtävään kuuluvat sekä hätään joutunutta auttavat teot että profeetallinen, vääryyden kuvioita paljastava sana. Nämä kuuluvat oleellisesti seurakuntana ja kristittynä elämiseen, siis Jeesuksen seuraamiseen.
Mission käytännöistä
Yhteinen todistus tarttuu ajankohtaisiin teemoihin. Vapaaehtoisten merkitys, media- ja informaatioteknologia, monikulttuurisuus ja uskontodialogi saavat omat osuutensa. Mikään näistä teemoista ei nouse Saranevan kirjoituksissa kovin vahvasti näkyviin. Tapa, jolla hän puhuu Jeesuksen seuraamisesta kristityn elämänmallina, johtaa kuitenkin kysymään, miten kristillinen todistus kuuluu, näkyy ja tuntuu.
”Kirkko on Jeesuksen opetuslasten yhteisö. Opetuslasten tärkein tehtävä on seurata Jeesusta, toimia niin kuin Jeesus toimi, uskoa niin kuin Jeesus opetti.” (Lausunto Seurakunta 2000 mietintöön, 1999) Siitä avautuu myös seurakuntalaisten rooli Jumalan hyvän tahdon toteuttajina ja kristillisen todistuksen antajina. Tätä korostaessaan Saraneva viitoittaa hyvin tietä sille ajatukselle, joka vasta viime vuosina on noussut kirkollisen keskustelun yhdeksi päälinjaksi: miten seurakuntalaisten osaaminen ja valmiudet auttaisivat seurakuntia vastaamaan muuttuvan maailman haasteisiin.
Vesa Häkkinen
kansainvälisen työn koordinaattori
kirkon ulkoasiain osasto, lähetystyön keskus
