Diakonia ei julkisuudessa näy ei kuulu. Jossain se luuraa, jotain se tekee, mutta mitä ja missä. Näkymätön ja kuulumaton vaikuttaja ei ole kovin tehokas vaikuttaja, useimmiten ei vaikuttaja lainkaan. Turha kuvitella. Vaikuttamiseen liittyy nykymaailmassa julkisuuteen uskaltautuminen, itsensä kakistelematon likoon laittaminen. Armoton laki nykymediassa on se, ettei julkisuuteen pääse, ellei omalla sanottavalla tai tekemisellä ole myös jotain julkisuusarvoa. Diakonian vastaanotolla, vaikka se usein sinänsä onkin hyvin merkityksellistä ja arvokasta keskustelua ja neuvontaa diakonista tukea etsivän kanssa, ei sellaista ole. Se tekee omassa turvallisessa maailmassaan sitä, mitä se on tehnyt iät ja ajat. Ketä uskollinen ja sitoutunut, mutta samalla kiltti ja kesy kiinnostaa? Toki aina ennen joulua ja pääsiäistä näinkin voi käydä – satunaisesti. Riittääkö se diakonialle, riittääkö se heidän asiansa ajamiseen, joiden kohtaamiseen diakonia on sitoutunut?
Diakoniaan suhtaudutaan kiittäen, usein jopa ihaillen ja lähes aina vähintään myönteisesti. Lähtökohta vaikuttamiseen olisi siis hyvinkin myönteinen. Silti diakoninen vaikuttaminen on kätkössä.
Asioihin ei nykymaailmassa voi vaikuttaa ilman julkisuutta. Ja julkisuutta tarjoaa vain media, jonka maailma on armoton ja arvaamaton. Tukeeko diakoniatyöntekijöiden ammatti-identiteetti tai koulutus julkisuuteen rohkenemista, syihin ja rakenteisiin vaikuttamista? Lienee pakko vastata kokemuksen perusteella, että ilmeisesti ei. Usein ei ilmeisesti lainkaan. Se on sinänsä outoa ja omituista, koska diakonia on jo jonkin aikaa ollut kuin kirkon näyteikkuna, yhä useammalle syy ylipäätään kuulua kirkkoon ja maksaa veronsa. Diakoniaan suhtaudutaan kiittäen, usein jopa ihaillen ja lähes aina vähintään myönteisesti. Lähtökohta vaikuttamiseen olisi siis hyvinkin myönteinen. Silti diakoninen vaikuttaminen on kätkössä. Jos diakonia pyrkii vaikuttamaan, on sen uskallettava ulos pahaan maailmaan. Sen lisäksi se tarvitsee rohkeutta ei vain kertoa näkemänsä ja kokemansa totuus ihmisten hädästä, vaan myös taistella tuon totuuden edestä.
Diakoniajohtaja Elina Leppihalme kirjoittaa vaikuttamisen mahdollisuuksista ja kompastuskivistä kirjassa Diakonia.nyt. Näkökulmia vaikuttavaan auttamistyöhön. Kirjoitan tässä artikkelissa muutamia omia ajatuksiani tästä aiheesta.
Osuuko apu todella sinne, missä hätä on suurin?
Diakonian ominta alaa käytännössä näyttäisi olevan auttaminen. Diakonia auttaa ja on sisäistänyt syvästi auttajan roolin, samalla tietysti usein sitä tiedostamatta subjekti-auttaja objekti- autettavan dikotomian ja asymmetrian. Se jaksaa vakuuttaa yhä uudelleen auttavansa heitä, joiden hätä on suurin ja jotka jäävät muuta apua vaille. Elina Leppihalme pohtii mainiossa ja monipuolisessa artikkelissaan mielestäni hyvin oikeutetusti määritelmän oikeutuksellisuutta. Hän sanoo asian kauniisti, ainakin kauniimmin kuin minä. Minulle väite on useimmiten yhtä suurta itsepetosta kuin Suomen koululaitoksen yksipuolinen ylistys.
Suurin hätä ei varaa etukäteen vastaanottoaikaa, joka yleensä vielä on virka-aika, jota diakoniassa ei virallisesti ole, epävirallisesti sitäkin selkeämmin on. Suurin hätä ei sonnustaudu sovittuun aikaan vastaanotolle, usein se ei jaksa edes hakea tukea tai apua hätäänsä. Siksi se jää varsin usein valtaosalta diakoniaa piiloon ja kätköön, mikä ei tarkoita, etteikö diakonia silti tekisi arvokasta työtä. Pakko on kuitenkin kysyä pettääkö diakonia itseään jaksaessaan jauhaa vuodesta ja vuosikymmenetä auttavansa heitä, jotka pahiten kärsivät? Minusta pettää. Pelkään, ettei diakonia tiedä tietä suurimman hädän luokse eikä tietäessäänkään millään välttämättömyydellä uskalla kulkea tuota tietä. Poikkeuksia toki on, mutta ne ovat kovin harvinaisia. Rohkeuden puute johtaa joka tapauksessa aika sisäsiistiin, sanoisinko ”porvarilliseen konttoridiakoniaan”.
Haaste diakonialle: korjaavasta työstä kohti vaikuttamista ja kehittämistä
Lisäksi suurinta hätää ei kohdata, saati korjata vain auttamalla. Auttaminen auttaa lähes aina hädässä, jolla on jo jokin syy ja muoto. Se siis korjaa jo tapahtunutta jälkikäteen. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen tuo hädän ja hätää kärsivän – siksi usein sanattoman ja äänettömän – esiin ja puuttuu hädän syihin, parhaimmillaan jopa kielteisen kehitystrendin vasta alkaessa tai pilkistäessä esiin.
Diakonia kärsii kiltteydestä ja kesyydestä, joista syntyy yhteiskunnallinen näkymättömyys.
Diakonia kärsii yksinkertaisesti liian yksipuolisesta kiltteydestä ja kesyydestä, liiasta henkilökohtaisuudesta, joista syntyy toisaalta oman työn merkityksellisyyden kokemus, toisaalta yhteiskunnallinen näkymättömyys ja myös yhteiskunnallisen näkemyksen puute. Paikallisseurakuntien toimintasuunnitelmat vaikuttavat valitettavan usein pika pikaa kasaan kyhätyltä pakkopullalta. Yhteiskunnallinen analyysi ja sen muutoksiin liittyvä pohdinta jää tällöin kovin vaillinaiseksi, pahimmillaan sitä ei ole lainkaan. Kiinnostaako työn kehittäminen diakoniatyöntekijöitä riittävästi, entä alaan liittyvä yhteiskunnallinen ja tutkimuksellinen kirjallisuus? Siihen jokainen vastaa tietysti omasta puolestaan mutta yksi on selvää: ilman tietoa ja kiinnostusta ei synny näkyä diakonian ydintehtävästä eikä myöskään riittävää osaamista yhteiskunnallispoliittiseen vaikuttamiseen tai lobbaukseen. Unohtaessaan ne diakonia unohtaa vastuunsa.
Vastuuta vaikuttamisesta ei pidä unohtaa
Yhteiskunnallinen vaikuttaja on aina enemmän tai vähemmän eturintamassa. Hänen on astuttava näkyviin toisten puolesta. Rintamataistelussa uhkaa aina vaara, siinä voi tulla haavoitetuksi, jopa ammutuksi kesken lennon. Se vaatii kanttia eli Elina Leppihalmeen painavin sanoin: ”…diakonian tehtävä on sanoa rohkeasti.” Hän tuo myös ikävän rehellisesti esiin sen, ettei diakonia tee sitä, mitä se itse pitää tärkeänä. Kukahan sen sitten tekee diakonian puolesta? Ei kukaan, koska juuri diakonialla on auttamisensa kautta yhä ainutlaatuisempi tieto siitä, mitä hätä ihmisten arjen keskellä on ja merkitsee.
Diakonian kannatta arvostaa omaa tietoaan. Sillä on vankka näppituntuma niin yhteiskunnan murroksiin kuin ihmisten murtumiin. Tätä tietoa ei muilla seurakunnan työntekijöillä useimmiten ole, ei mitenkään välttämättä myöskään yhteiskunnan toimijoilla, jotka siirtyvät koko ajan kauemmaksi ja kauemmaksi, yhä vaikeammiksi tavoittaa. Julkinen vaikuttaminen edellyttää koulutusta ja verkostoitumista, korostaa Elina Leppihalme viisaasti. Molemmat ovat avoimia mahdollisuuksia: osaamista ja tietoa on tarjolla. Diakoniassa on luovuttava väärästä vaatimattomuudesta ja paosta osaamattomuuden, vastuun delegoimisen ja turvallisten rutiinien suojaan. Se on yksinkertaisesti väärin ja aivan erityisen väärin heitä kohtaan, joiden hätä on suurin.
”Eikä lamppua sytytetä ja panna vakan alle, vaan lampunjalkaan, ja niin se loistaa kaikille huoneessa oleville.” Näin siis Jeesus Vuorisaarnassaan.
Kai Henttonen
Kirjoitus on osa Diakonia.Nyt -keskustelujen sarjaa, jossa diakonian ammattilaiset keskustelevat Diakonia.Nyt. Näkökulmia vaikuttavaan auttamistyöhön -kirjan artikkeleiden kanssa. Löydät sarjan aiemmat osat Diakoniaplus.fi sivun Puheenvuoroja -osiosta.
Kuva: StockSnap / Pixabay
