Elämme kiihtyvää ja kiihdyttävää kasautuvien kriisien ja muutosten aikaa. Ympäristökriisin rinnalla koronapandemia on haastanut ennennäkemättömiin globaaleihin toimiin ja muutoksiin. Nyttemmin Ukrainan sota ja sen myötä entisestään tihentynyt arvaamattomuuden ja häikäilemättömän politiikan aika hämmentävät ja pelottavat niin yksilöitä kuin yhteiskuntia.
Kirkon diakoniaa kutsutaan erilaisten kriisien keskellä toimimaan ja vastaamaan akuuttiin hätään. Jo perinteisiksi muodostuneet toimintatavat ja siihen liittyvä osaaminen, kuten esimerkiksi ruoka-apu, ovat olleet hyödyksi niin koronapandemian kuin nyt Ukrainan kriisin aikana. Kun elinkustannukset nousevat, katseet kääntyvät myös kirkon ja seurakuntien taloudellisen avun puoleen. Kriisit ovat haastaneet myös uusien toimintatapojen kehittämiseen.
On otollinen aika miettiä seurakuntien roolia ja toimintoja uusiksi etenkin suhteessa rakentuviin hyvinvointialueisiin ja uudistuviin kuntiin. Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus tuottaa todennäköisesti monenlaisia muutos- ja murrosvaiheen haasteita, joissa seurakuntia ja etenkin diakoniatyötä tarvitaan niin tukemaan ihmisiä palvelujen löytämisessä ja käyttämisessä kuin osoittamaan järjestelmän kipupisteitä ja kehittämiskohtia.
Jorma Niemelän ja Terhi Auvisen raportissa, jossa tarkastellaan kansalaisyhteiskunnasta saatavan tiedon hyödyntämistä sosiaali- ja terveydenhuollossa, nostetaan esiin myös seurakuntien merkitys. Sote-lakiperusteluissa mainitaan erikseen hyvinvointialueiden mahdollisuus tehdä moninaista yhteistyötä seurakuntien ja muiden uskonnollisten yhteisöjen kanssa. Selvityshenkilöiden raportissa korostetaan, että hyvinvointialueiden kannattaa hyödyntää evankelisluterilaisen kirkon tilastoja, jotka tuottavat etenkin diakoniatyöstä systemaattista ja helposti hyödynnettävää dataa.
Niemelän ja Auvisen raportissa korostetaan rakenteellisen sosiaalityön tärkeyttä sote-uudistuksessa, koska hyvät tavoitteet tuskin toteutuvat kaikkien osalta. Tämä rakenteellisen näkökulman haaste kuuluu myös diakoniatyölle. Tähän liittyen asiakirjassa tehdään osuva havainto siitä, että seurakuntien etu on diakoniatyöntekijöiden verrattain hyvä paikallinen pysyvyys verrattuna esimerkiksi projektirahoituspohjaisiin järjestöjen työntekijöihin. Tällä tavoin seurakuntien työntekijöillä on tilastojen lisäksi tuntumaa ihmisten erilaisiin elämäntilanteisiin ja yhteiskunnan rakenteellisiin ongelmiin. Tätä arvokasta toisenlaista tietoa esimerkiksi yksittäisen palvelun tai koko palvelujärjestelmän toimimattomuudesta kannattaa arvostaa ja myös välittää.
Tiedontuotannon ja jakamisen lisäksi yhteistyötä tullaan jatkossa tekemään eri tavoin. Tässä yhteydessä on hyvä kuitenkin kysyä, mikä olisi seurakunnille sopivin rooli hyvinvoinnin ja terveyden edistämisessä. Monien alkujaan tilapäisiksi ajateltujen toimintojen osalta on tapahtunut vakiintumista, jonka jatkamista kannattaa nyt arvioida niin suhteessa seurakunnan (ja kirkon) omiin resursseihin, rooliin kuin laajemmin palvelujärjestelmän kokonaisuuteen. Ruoka-apu on muuttunut yhdeksi keinoksi vähentää ruokahävikkiä, mutta silti on tarpeen miettiä sen tulevaisuutta. Vastaavasti taloudellisen avustamisen kokonaisuudessa seurakuntien roolia on tarpeen arvioida ja uudistaa. Esimerkiksi Ruotsissa muutamat seurakunnat ovat keskittyneet taloudellisen avustamisen sijaan palveluohjaukseen.
Pidemmän historian kaaren tarkastelu muutoksineen auttaa toisinaan irrottautumaan nk. polkuriippuvuudesta. Isompia loikkia on hahmotettu viime aikoina myös nk. tulevaisuustaajuus-menetelmän avulla. Käynnissä oleva rakenteellinen muutos edesauttaa osaltaan seurakuntien ja kirkon roolin uudistumista ja toimintojen uudistamista. Kirkkona edistämme hyvinvointia ja hyvää yhteiskuntaa. Tämä näyttäisi edellyttävän tässä yhteiskunnallisessa muutosmyllyssä ja murroskohdassa myös jälleen kerran oman roolimme radikaalia arviointia ja uudistamista.
Kalle Kuusimäki
